”Ulvotaan, sanoi koira”

Sitaatti löytyy myös Puolueiden kriisi -pamfletista vuodelta 2008. Kirjoitin tuolloin Innon julkaisuun medioituneesta toimintakentästä, demokratian kuihtumisesta miniksi ja suoran demokratian vahvistamisen tarpeesta. Pamfletti ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikkakin se on julkaistu keskellä uusliberalismin tukahduttavaa jälkilämpöä.

Suoralla demokratialla en omassa kirjoituksessani suinkaan tarkoittanut huutoäänestyksiä. Some-kansaa näytetään voitavan manipuloitavan helposti ryntäämään yhteen suuntaan kulloinkin halutussa asiassa tai ottamaan kantaa silloinkin, kun asiaa ei ole. Somettamisesta elantonsa hankkivat tarvitsevat tykkäyksiä ja jakoja. Siksi ei pidä yllättyä, että videoita ja kuvia myös julkaistaan. 

Tunnen syvää myötähäpeää niin pääministeri Sanna Marinin kuin häntä tenttaavien toimittajien puolesta elokuisesta juhlimisesta pääministerin, siis instituution, 19.8. tiedotustilaisuudesta. Marin vastasi kysymyksiin laveasti ja piinallisen yksityiskohtaisesti – samalla tehden virheitä sekoittaessaan yksityisyytensä ja julkisuuden rajat. Hänen arviointikykynsä sai kolhun. Mutta jankkaavat, moralisoivat ja tirkistelevät median kysymykset olivat vielä piinallisempia. 

Media päättää edelleen ketkä ovat asiantuntijoita.

Demokratiaan kuuluva päätöksenteon avoimuus muuttui valokeilassa demokratian irvikuvaksi. Luottamuksen arviointi kaventui henkilön yksityisyyteen aivan kuin pääministeri-instituutio ei pystyisi toimimaan kaikissa olosuhteissa. Vaikka henkilöityminen politiikassa on vahvaa, vaalit eivät ole eivätkä saa olla reality-ohjelman selviytyjiä tai valitse demokratialle morsian tai sulhanen. Vaikka raha on saastuttanut itse vaalikamppailun, se ei saa saastuttaa demokratian ydintä: millä arvoilla, periaatteilla ja ohjelmalla rakennetaan julkista yhteistä ja miten sille haetaan kannatusta.

Palataan suoraan demokratiaan, luottamukseen ja numeromme keskeiseen sisältöön, poliittisiin tunteisiin.

Suoraan demokratiaan kuuluvat mielestäni kansanäänestykset ja -aloitteet mutta erityisesti osallisuus ja osallistaminen. Jälkimmäistä hiukan abstraktiksi jäänyttä kaikkien mukana pitämistä voi konkretisoida lähiyhteisöjen kautta. Esimerkkinä tästä on hiljaisen tiedon, siis työyhteisön osaajien tiedon ja kokemuksen, käyttäminen palvelujen järjestämisessä tai tuotteiden ja tavaroiden valmistamisessa. 

Vielä tarkemmin kuvattuna osallistuminen ja osallistaminen voi näkyä muun muassa johtamisen muutoksina niin, että vaikkapa terveydenhuollon kesto-ongelmien ratkaisuissa työntekijöiden näkemyksillä olisi merkitystä. Moni ongelmiin johtanut keskittämis- ja hoivakotipaikkojen lopetuspäätös olisi voitu välttää ottamalla vastaan lattiatason tietoa. Bonuksena tulisi työhyvinvointi ja motivoituminen oman työn kehittämiseen. Kummankin puute ovat syitä vaikeutuvaan hoitajapulaan palkan ohella.

Uusilla hyvinvointialueilla ei yksinkertaisesti tulla pärjäämään, ellei alueiden työntekijöiden osaamista osata käyttää tai ellei potilaitten mukanaololle ja palautteelle anneta merkitystä. Kaikki kunnia ammattijohtajille, mutta turvallisuus hädän keskellä ei rakennu etävastaanotoin tai keskittymällä huolten ratkaisuun viimeisillä hetkillä. Tarvitaan ennaltaehkäisevää otetta, ihmisten kuuntelemista ja vastuunottoa toimia tässä ja nyt.

Juhani Lehto kirjoittaa numerossamme hallinnonuudistamisen jännitteistä sote-uudistuksessa.  Toivottavasti tuloksena ei ole sama kuin finanssi- ja eurokriisin tuloksena: menokehyksissä pysyttiin mutta kansantalous romahti. Soten tapauksessa kansanterveys.

Luottamus liittyy ihmisiin tai instituutioihin tai on sekoitus niistä. Suomalaiset luottavat perheeseen, tieteeseen ja tutkimukseen, poliisiin, puolustusvoimiin ja koulujärjestelmään. Heikointa luottamus on poliittiseen päätöksentekoon, mediaan ja kirkkoon. Selitys jälkimmäisten luottamuspulaan voi piillä siinäkin, että ihmiset ovat väsyneitä jatkuvaan julkiseen kinasteluun ja polarisoivaan vastakkainasetteluun. 

Iida Pyyn ajatus demokratian uudelleen määrittämisestä on tätä taustaa vasten enemmän kuin aiheellinen. Keskustelemme aiheesta tunteiden ohessa. Demokratia pitäisi nähdä enemmän yhteisten näkemysten hakemisena, yhteistyönä ja empatiana polarisaation sijaan.

Suomalaiset luottavat vielä uutismediaan, vaikka esimerkiksi luottamus Yle Uutisiin on ollut laskussa. Monet tutkijat näkevät syynä tähän ei niinkään uutismedian murroksen tai sosiaalisen median merkityksen kasvun, vaan ajatuksen siitä, että median portinvartijan rooli on kadonnut. Tiedon valikoijana se on heikentynyt – vaikkakin sillä on valtaa päättää ketkä ovat asiantuntijoita.

Rauhanliikkeen näkökulmasta asiantuntemus sotilaallisen liittoutumisen kysymyksissä oli pelkästään sitä ajavilla. Toisen näkökulman omaavia ei pidetty asiantuntijoina. Tämä pätee monien yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyssä. Mielenkiintoista on myös, etteivät suomalaiset edes odota Ukrainaan sotaan liittyvässä uutisoinnissa puolueettomuutta. Ehkäpä se selittää senkin, miksi Amnestyn raportti Ukrainan ihmisoikeusloukkauksista joutui maalittamisen kohteeksi.

Kysymys on tietenkin tunteista. Viha ja pelko johtavat äkkitoimiin. Empatia kuuluu demokratiaan, vaikka seurauksena voi olla, ettei kaikkea ole kiveen hakattuna. Asiat ja ilmiöt voidaan nähdä veteen piirrettyinä. Demokratian hauraus on itse asiassa sen voima silloin, kun se kykenee moninäkökulmaisuuteen, kunnioittavaan vuorovaikutukseen ja kriittiseen asioiden ja ilmiöiden tarkasteluun.

Sota on rahaa kuten Harri Saksala M.A. Nummisen laulussa Hiroshima-illassa 6.8. esitti. Varustelukierre ja ulkopolitiikan militarisointi heittävät synkän varjon tulevaisuuden suhteen. Ehkä on niin, että optimistit eivät maailmaa muuta paremmaksi, vaan pessimistit kuten Saramago väitti.