Elokuvataiteen kykyä saattaa meidät kosketuksiin toisten ja oman sisäisen kipumme kanssa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Sodankylän Midnight Sun Film festivaaleilla tunnistamisesta syntyneet kivun kokemukset löysivät vastaanottavaisen yleisön. 

Sanotaan, että elokuvataide ei suostuttele katsojaa argumentein vaan tunteisiin vetoamalla. Sunnuntaina 18.6. päättyneet 38. Sodankylän elokuvajuhlat sai suostuteltua ainakin laajasti yleisöä festivaaleille. Tapahtuma teki tänä vuonna lipunmyyntiennätyksen keräten Sodankylään yhteensä 35 000 kävijää. Useimmat näytökset myivät loppuun nopeasti ja jonot ison teltan näytöksiin venyivät silmänkantamattomiin. 

Teatterin politiikkaa podcastissa hiljattain vieraana ollut näyttelijä Anna Kankila on toinen Helsingin Ylioppilasteatterin vastavalittu taiteellinen johtaja. Kun Voima-lehden kustannuspäällikkö ja podcastin vetäjä Tuomas Rantanen, kysyy Kankilalta mikä on taiteen tarkoitus, hän vastaa:

Ehkä se on olla se halkeama, josta voi nähdä tulevaan ja josta virtaa raitista ilmaa ja valoa. 

Ihmisiä elokuvanäytöksessä Sodankylän elokuvafestivaaleilla. Kuva: Henri Salonen

Kankilan kuvailema halkeama taiteen merkityksenä muistuttaa kirjallisuudentutkija ja filosofi Roland Barthesin punctum käsitettä. Barthes käyttää sitä kirjassaan Camera Lucida – Reflections on Photography kuvaillakseen valokuvan vaikutusta ja sen herättämiä tunteita. Punctum viittaa osaan tai yksityiskohtaan valokuvassa, joka tarttuessaan herättää henkilökohtaisen ja tunnepitoisen reaktion.

Punctumin vastapari on studium, joka puolestaan tarkoittaa valokuvan yleistä aluetta, sen kontekstia ja historiallista merkitystä. Siinä missä studium on helppoa sanoittaa ja lajitella objektiivisesti, punctum on henkilökohtainen, intiimi ja monesti kipuun, nostalgiaan tai jonkinlaiseen tunnistamiseen liittyvä tulkinta, joka pysäyttää kuvan äärelle. Punctum on kuvassa se jokin mitä ei noin vain voi ohittaa.  

Lapinsuun elokuvateatterissa filmiprojektoria käyttävät Illusia Girs ja Saara Viika. Kuva: Henri Salonen

Barthes korostaa, että punctum ei ole aina läsnä jokaisessa valokuvassa. Se vaihtelee katsojasta toiseen, koska kyseessä on yksilöllinen kokemus, joka tekee valokuvasta merkityksellisen ja ikimuistoisen katsojalleen.

Siinä missä valokuvan tunnereaktio kohdataan usein yksin galleriassa tai älypuhelimella kuvavirtaa läpi scrollaten, niin elokuvateatterissa liikuttava outouden tai tunnistamisen kokemus koetaan yhdessä yksin. Se koetaan elokuvasalin pimeydessä kymmenien tai jopa satojen muiden hikoilevien ja samaa ilmaa hengittävien ihmisten ympäröimänä. 

Yleisön huokauksista ja tilan sähköistyneestä tunnelmasta pystyy aistimaan jaetun todellisuuden yksittäistä katsojaa ympäröivästä pimeydestä huolimatta.

Susan Sontagin kirja Regarding the Pain of Others käsittelee valokuvan vaikutusta ihmisten kykyyn ymmärtää ja reagoida toisten kärsimykseen. Kirja käsittelee erityisesti sodan ja konfliktien kuvallista dokumentointia, mutta sen viestit ovat sovellettavissa myös laajemmin kuvien voimaan yhteiskunnassa. 

Sontagin mukaan kuvilla on voimaa muokata ja muuttaa ihmisten käsityksiä sekä tunteita. Kuvat herättävät sekä empatiaa että auttavat meitä ymmärtämään kärsimystä. Vastavuoroisesti ne voivat myös vähentää kärsimyksen merkitystä tai turruttaa meitä toisten kipuun. 

Kuva: Henri Salonen

Itkin Sodankylässä elokuvasalin pimeydessä muiden mukana kun katsoimme ohjaaja Anna Hintsin Smoke Sauna Sisterhood dokumenttia, jossa nainen kertoo tarinansa siitä miten hänet raiskattiin nuorena. Ymmärrän, että minun tulee tietää tuo kipeä kokemus maailmasta, jotta voisin osaltani puuttua naisvihamieliseen kulttuuriin ja käytökseen. Samalla tavoin tunsin raivoa omasta voimattomuudesta rakenteellista rasismia kohtaan katsoessa James Grayn Armageddon Time fiktioelokuvaa. Elokuvassa kahdesta murtovarkauden tehneestä pojasta tummaihoinen joutuu kärsimään murron rikosoikeudelliset seuraamukset kun valkoinen pääsee tilanteesta pälkähästä. Tunnistan fiktion välittämän tarinan todellisuuspohjan, koska olen todistanut sen kuvaamaa rasismia omassa arjessani. 

Barthes, Kankila sekä Sontag käsittelevät edellä mainituissa viittauksissa mielestäni samaa asiaa. Väitän, että kivun ja näiden halkeamien tunnistaminen itsestämme ja toisissa on tärkeimpiä taitojamme ihmisinä. Ilman sitä tuskin osaisimme navigoida suhteessa toisiimme sekä välttää toistemme satuttamista. Kipua tai satuttamista ei pysty tietenkään täysin elämässä välttämään eikä niiden kohtaamista tulisi pelätä. Pikemminkin niiden tunnistamista tulisi harjoittaa esimerkiksi katsomalla elokuvia yöttömässä yössä.

Toisinaan kipua kannattaa vetää henkeen, jotta sen tekemästä halkeamasta pääsisi lopulta enemmän raitista ilmaa ja valoa sisään.

Illasta aamuun festivaalien etkot ja jatkot tapahtuvat Kitisen joen rannassa. Kuva: Henri Salonen