Helsingin kirjamessuilla Ydin-lehdellä oli keskustelu rauhantutkija Vilho Harlen kanssa sotimisesta ja sopimisesta. Innoittajana tietenkin hänen uudistettu laitos teoksesta Hyvä, paha, ystävä, vihollinen.

Arja: Vilho Harle, olet kansainvälisen politiikan tutkija ja professori. Erikoisalaasi on ollut erityisesti rauhantutkimus. Julkaisit vuonna 1991 kylmän sodan murtumisen, liennytyksen ja Berliinin muurin kaatumisen, taitekohdassa ensimmäisen painoksen hyvän ja pahan taistelusta sekä viholliskuvista kansainvälisessä politiikassa. Millä mielellä seuraat nyt maailmanpolitiikkaa? Olemme palanneet vastakkainasettelun maailmaan ja vihollisuuksiin oikein rytinällä.

Vilho: Ero ajankohtien välillä on todella suuri. Tein aiemman kirjani tilanteessa, jossa myönteinen kehitys kansainvälisissä suhteissa oli vahvaa. Se oli myös enemmän identiteettipolitiikkaan liittyvä tutkimus. Tämän hetken maailmassa hyvän ja pahan välinen taistelu on vallitseva. Nyt kamppaillaan konkreettisesti ja väkivaltaisesti. 

Olen siksi toisessa ja uudistetussa painoksessa jättänyt vähemmälle identiteetti- ja viholliskuvakeskustelun. Vihollisuudet ja viholliset ovat nyt totta. 

Sotilaallisessa väkivallassa – josta nytkin on kyse niin Ukrainassa kuin Lähi-idässäkin – nousee hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikka ylivoimaisesti esille. Se on poliittista. Se on nyt valitettavaa käytäntöä ja tekee rauhanponnistelut lähes mahdottomiksi.

Arja: Korostat, että hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikan valinta on nimenomaan poliittista. Kun se on hallitseva muussakin kulttuurissa ja vielä eri todellisuuksien rajat hämärtyvät, mistä tuo retoriikka kumpuaa? Olet maininnut uskonnot erääksi tekijäksi.

Vilho: Uskonnoilla on siihen suuri merkitys: hyvän ja pahan erottelu on pohjimmiltaan uskonnollista, erottelua Jumalan ja Saatanan välillä. Poliittisen teologian edustajat katsovat, että aiempaa uskonnollista termistöä käytetään nyt maallistuneen sanaston avulla.

Hyvän ja pahan erottelu poliittisessa sanastossa näkyi jo antiikin aikoina. Esimerkiksi maineikas Demonsthenes piti mahdottomana rauhaa demokratian, Ateenan, ja diktatuurin, Makedonian, välillä. Hyvän ja pahan taistelun retoriikka nostetaan esille aina, kun valtataistelussa menestyminen sitä vaatii.  

Ryhdytään kuvittelemaan, että todellisessa maailmassa on oikeasti kyse hyvän ja pahan asetelmasta. Ei voida suostua mihinkään kompromisseihin. Kun toinen osapuoli on paha, se on tuhottava – jumalakaan ei suostunut saatanan kanssa kompromisseihin.

Ikävin seuraus hyvän ja pahan retoriikasta on se, että se kiistää todellisten ja vaikuttavien eturistiriitojen olemassaolon. Arkikielessä konflikti-sanaa käytetään, kun käydään sotia. Oikeasti konflikti tarkoittaa eturistiriitaa. Eturistiriidat voidaan pyrkiä ratkaisemaan väkivalloin eli sodalla tai rauhanomaisesti eli neuvotteluin.

Johan Galtung puhui konfliktispiraalista, jossa eturistiriita, konfliktikäyttäytyminen, konfliktiasenteet vahvistavat toisiaan ja spiraali lähtee liikkeelle. Eturistiriitoja esiintyy sosiaalisessa elämässä ihmisten, ryhmien ja valtioiden välillä, koska elämme niukkuuden maailmassa. Ne ovat siis luonnollisia asioita. Olennaista on tunnistaa ne. Sodassa kaikki osapuolet ja myös sivulliset häviävät, rauhan aikana kaikki puolestaan voittavat.

Arja: Miten näkisit Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan eturistiriitanäkökulmasta?

Vilho: Moni sanoo, että sota loppuu, kun Venäjä sen lopettaa ja vetäytyy kaikilta valloittamiltaan alueilta. Jos näin käy, eturistiriidan eli konfliktin väkivaltainen, siis sotilaallinen, ratkaisuyritys loppuu. Ehkä konfliktiasenteetkin alkavat lientyä. Mutta itse eturistiriidat jäävät jäljelle, ja ne ovat silloin paljon vaikeammat ja monimutkaisemmat kuin ne olivat ennen sotaa.

Jo 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli nähtävissä, että kulttuurinen sekä uskonnollinen ja poliittinen Eurooppaa jakava rajalinja kulki Suomen itärajaa pitkin Baltian maiden halki aina Ukrainaan asti. 

Ukrainan sisäistä jakoa länteen ja itään olisi mahdollisesti voitu hallita poliittisin keinoin. Se onnistui takellellen vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta alkoi joutua suuriin vaikeuksiin 2010-luvun alkuvuosina. Ukrainan sisäisten kulttuuristen, poliittisten ja taloudellisten eturistiriitojen sovittelu ja tasapainottaminen epäonnistui. Sen seurauksena kaikkien kansalaisten turvallisuusetuja ei enää otettu riittävästi huomioon.

Ukrainan sisäisiin ristiriitoihin alkoi liittyä myös ulkoisia turvallisuusasetelmia. Venäjä tuli vahvasti ja avoimesti mukaan annektoimalla Krimin ja tukemalla Itä-Ukrainan separatisteja. Myös EU ja Yhdysvallatkin alkoivat osallistua turvallisuusasetelman monimutkaistamiseen.

Vuoden 2022 helmikuun jälkeen eturistiriitojen osapuolia kuten itse eturistiriitojakin on entistä vaikeampi tunnistaa. Joten myöskään sovittelusta ei käytännössä oikein tule mitään. 

Jos Venäjä lopettaisi hyökkäyksensä, se voisi järjestää oman turvallisuutensa esimerkiksi tiukan ydinasepelotteen varaan. Ukraina saisi hoidettua ulkoisen turvallisuusetunsa saamalla miehitetyt alueensa takaisin, ja saamalla tiukat turvallisuustakuut EU- ja Nato-jäsenyyden myötä. Samalla myös EU ja Yhdysvallat olisivat saaneet turvallisuusetunsa haluamaansa järjestykseen.

Mutta aseelliseen voimaan ja pelotteeseen perustuva turvallisuus on sekin hyvin riskialtis polku varsinkin, kun eturistiriidat jäisivät muhimaan ja kasvamaan pelotteen alle.  Eikä se pidemmällä tähtäimellä korjautuisi, vaikka Venäjä pakotettaisiin nielemään uusi Versaillesin rauha. Rauhantulos ei olisi tällaisessa tilanteessa rauha, vaan uusi sota.

Entä mitä tapahtuisi Ukrainan sisällä sen venäjänkieliselle vähemmistölle? Olisiko sen vähemmistöasema turvattu kaikin tavoin? Kuten Suomen omasta sisällissodasta muistetaan, kapinallisten kohtalo oli varsin kova. Kuolema tai pako, ja joka tapauksessa maahan painettu asema.

Arja: Se mitä juuri sanoit, oli kuin toisintoa jokapäiväisestä uutisvirrasta, jota hallitsee hyvän ja pahan taistelu ja joka jättää varjoonsa eturistiriidat. Voisiko olla niin, että hyvän ja pahan taistelun retoriikalla haetaan kannatusta sen ohella, että mobilisoidaan väkeä sotaan? Jos niin, onko se politiikassa vaarallista?

Vilho: Katsoin Google-haulla kiinnostuksella hyvän ja pahan taisteluun liittyviä tutkimuksia. Niitä oli puolitoista miljoonaa! Valtaosa liittyi toki taiteeseen. Taiteessa se on kuitenkin eri asia kuin politiikassa.  Mutta aiheesta pitäisi tehdä kunnon tutkimus.

Kirjoissa ja elokuvissa hyvän ja pahan jännite on viihdettä, josta ei ole vaaraa kenellekään. Politiikan kentällä taistellaan vallasta, ja varsinkin valtioiden välillä taistelua käydään usein asein.

Poliittisen kannatuksen hakeminen hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikalla on aina vaarallista. Seuraukset voivat olla ikäviä ja tuhoisia. Retoriikka voi estää rauhaan palaamisen ja ainakin viivyttää neuvotteluja. Seuraukset eivät jää vain taistelukentälle. Myrkky leviää myös sotaa seuraaviin ja tarkkaileviin valtioihin. Ja sielläkin tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen ajatuksiin.

Tämä näkyy Ukrainan sodassa sekä sen osapuolten että Ukrainaa auttavien valtioiden sisäpolitiikassa. Paljon ylistetty demokratia on uhattuna Yhdysvalloissa, ja myös eräissä Euroopan maissa. Autoritaarinen asenneilmasto ja suorastaan noitavainomainen paranoia on vahvasti levittäytymässä hyvän ja pahan taistelun hyväksi julistautuneessa rintamassa – enkä tarkoita vain Venäjää. 

Suomessa tämä kehitys on saavuttanut vielä voimakkaammat mittasuhteet kuin yhdessäkään muussa Nato-maassa. Autoritaarinen asenneilmasto ja poliittinen paranoia ovat suorastaan ryöstäytyneet käsistä. 

Jo tovin aikaa on eletty noitavainojen maailmassa, jossa sekä kuolleita että eläviä henkilöitä pyritään tuomitsemaan maanpettureiksi niiden tekojen vuoksi, joita he ovat tehneet vuosikymmeniä sitten ilman tämän päivän tietämystä. Pahinta on se, että jotkut syytetyt puolustautuvat kuten jo noitavainojenkin aikaan. Todistamalla, että osasivat toimia oikein mutta suunnaten syyttävän sormensa naapuriin. Näin alkuperäinen syytetty pelastuu roviolta tai vesikokeelta.

Arja: Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta kunnon tutkimus hyvän ja pahan retoriikan vaikutuksista olisi tärkeää. Myös Suomen sotilaallinen liittoutuminen kehystettiin hyvän ja pahan taistelun asetelmalla – ja samalla eturistiriidat kasvoivat.

Vilho: En malta olla ottamatta esimerkkiä. Presidentinvaalit ovat lähestymässä ja minua hämmästyttää se, että ikiaikainen viha on muuttunut todeksi ymmärrettyä historiaa. 

Näyttää siltä, että Venäjä on pahuuden edustaja. Presidentin vaalien niin sanotut pääehdokkaat käyttävät kaikki sitä retoriikassaan hieman eri tavoin. Nyt vain pari havaintoa.

Hyvän ja pahan retoriikan on vastattava havaittavissa olevia tosiasioita. Tämä ehto täyttyy varsin selvästi, Venäjän ja erityisesti Putinin kuvaaminen pahuuden ilmentymänä on vallitsevaa ajattelutapaa.

Lisäksi retoriikan on sovittava siihen mitä kuulija muutoinkin pitää totuutena, siis muistakin syistä ajankohtaisten havaintojen lisäksi. Ehdokkaista Jussi Halla-aho ja Mika Aaltola käyttävät tässä kahta erilaista strategiaa.

Halla-aho nojaa argumenttinsa puhtaaseen vihaan. Samaan tapaan kuin Elmo Kailan perustama Vihan Veljet -järjestö 1920-luvun alussa teki. Silloin Venäjästä saatiin puhua vain hampaat irvessä, vihaten kaikkea venäläisyyttä varauksetta. Tämän russofobian erityismuodon jotkut Suomessa jakavat, mutta on vaikea sanoa, kuinka paljon heitä on. Ehkä asia selviää kampanjan aikana.

Aaltola puolestaan käyttää argumenttinsa tukena ikiaikaista historiaa Venäjän murhaisuudesta. Aaltola viittaa aikakausinimityksiin: Vanha viha (1495-1497), Pitkä viha (1570-1595), Isoviha (1713-1721) ja Pikkuviha (1742-1743). Aaltola antaa ymmärtää, että noina kausina ”Venäjän” hyökkäysten ja vainojen kohteena oli nimenomaan ”Suomi” ja ”suomalaiset”. Eli oli olemassa todellakin vain kaksi valtiota, joista itäinen vainosi ja murhasi länsinaapuriaan.

Aaltolan vihakausien perusongelma on kuitenkin siinä, ettei Suomea ja suomalaisia kansakuntana noina aikoina vielä ollut olemassa. Ei Novgorod hyökännyt Suomeen, vaan Ruotsiin. Väkivallan tarkoituksen oli heikentää Ruotsia ja Ruotsin sodankäyntikykyä. Kysymys oli Ruotsin ja sen liittolaisten ja Venäjän (Novgorod, Moskova, Pietari) valtakamppailusta. Suomi oli sen kamppailun keskeinen taistelutanner, ja suomalaiset Ruotsin sijaissotijoita.

Suomen sodassa (1808-1809) kyse oli Ruotsin ja sen kumppaneiden Tanskan, Puolan ja Saksan taistelusta Venäjän nousevaa mahtia vastaan. Taistelu päättyi Venäjän voittoon, ja Suomen alue siirtyi Venäjän alaisuuteen uutena suuriruhtinaskuntana. Ruotsi puolestaan joutui läntiseen etupiiriin ja sai ranskalaisen hallitsijan.

En väitä, että Aaltola valehtelee. Tässä onkin kiinnostavinta se, miksi Aaltolan kuva historiasta koetaan Suomessa totuutena. Miksi asiat nähdään ja luetaan nykypäivän maantieteen ja valikoidun historian valossa? Miksi vainolaisuuden historia on valikoitua historiaa, siis tietoista tradition rakennusta ja kirjoittamista? Mitkä mekanismit ja mitkä tekijät ovat tämän mahdollistaneet? Ehkä historiankirjoitus, kirkko, koululaitos tai kansallismielinen kasvatus?

Arja: Palataan kuitenkin asevaraisen turvallisuuden ongelmallisuuteen. Kun eturistiriitoja ei tunnisteta eikä tunnusteta, rauhanomaiset ratkaisut poissulkeutuvat. Näin tuntuu olevan Lähi-idän kriisiytyneessä tilanteessa – vaikka eturistiriidat suorastaan huutavat huomiota. Yhdysvaltojen ja Kiinan välisissä suhteissa geopoliittisia jännitteitä kasvatetaan demokratia vastaan diktatuuri -asetelmalla. Rauhanomaiset ja ennakoivat ratkaisut saattavat kaikota käsistä.

Vilho: Olisi mielipuolista, jos Kiinan ja Yhdysvaltojen taloudellinen kilpailu kehittyisi sodan suuntaan. Talouselämän logiikan mukaan pitää kilpailla taloudellisin keinoin, siis kilpailukykyä lisäämällä. Ei kauppa eikä talousyhteistyö johda rauhaan, mutta vain rauha tekee mahdollisesti kaupan ja talousyhteistyön. 

Suomen pitäisi pysyä suuraluepolitiikan ja valtataistelun ulkopuolella, Naton peruskirjan velvoitteita tiukasti noudattaen, siis kollektiivista puolustusta vahvistaen osallistumatta mihinkään aggressiiviseen, hyökkäävään toimintaan Nato-alueen ulkopuolella.

Arja: Sodat kuitenkin myös aina päättyvät. Miltei aina avuksi haetaan diplomatia, neuvottelut ja oikeudenmukaisen ratkaisun tavoittelu ja sehän ei voi rakentua muutoin kuin eturistiriitojen avaamiselle.

Vilho: Sanonkin siksi, että rauhantutkimus ei voi olla päivittäisten sotauutisten seurantaa, saati militarismin ylistystä. Sen pitää olla eturistiriitojen tunnistamista, jotta rauhanomaisia ratkaisuja voidaan ylipäätään löytää.

YK:n ja monen muunkin toimijan pitäisi siirtää päähuomio ennaltaehkäisevään toimintaan ja eturistiriitojen kehityksen monitorointiin ja sovitteluun. Siihen kaikki jäsenvaltiot voisivat osallistua.

Valtiot ja varsinkin suurvallat kantavat asiassa kuitenkin suuren vastuun. Niiden, joilla on aseellista voimaa ja siihen perustuvaa maailmanpoliittista valtaa, pitää osata itse asettaa itselleen rajoja.  Se ei ole niin tuntematon taito kuin joku saattaisi luulla. 

Vilho Harle:
Hyvä, paha, ystävä, vihollinen
Rosebud Book/Ruusunpiikki 2023
s.303