Totta se on. On uutisia ja uutisia. Yle kertoi tuoreesta (21.2.) eurooppalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan vain joka kymmenes uskoo – Venäjän hyökkäyssodan kestettyä kaksi vuotta – Ukrainan voittavan. Valtaosa arveli sodan päättyvän neuvotteluratkaisuun. Mutta maan suurin päivälehti ei uutisoi tutkimuksesta mitään. 

Muutos on dramaattinen vuoden takaisen vastaavanlaisen tutkimuksen kanssa. Tuolloin noin 60 prosenttia uskoi Ukrainan sotamenestykseen. Näinhän poliitikot ovat vakuuttaneet ja media uutisoinut.

Ukraina tarvitsee tukeamme. Mutta millaista? Tarjolla on lähinnä iskulauseen omaisia heittoja: taistelemme läntisten arvojen ja elämänmuotomme puolesta, Ukrainan on voitettava sota, tarvitaan lisää ammuksia, lisää ohjuksia… Ja onhan aseapua ja humanitaarista tukea annettukin: 250 miljardia.

Kuitenkin on niin, että pitkittyneessä sodassa on arvioitava rehellisesti ja moninäkökulmaisesti tilannetta ja ellei näin ole, on vain kumisevaa propagandaa. Se ei enää vakuuta. Todennäköistä on, ettei kumpikaan voita tai häviä ja että neuvottelupöydässä kummankin on tingittävä tavoitteistaan.

”Koskaan ei pitäisi neuvotella pelon ajamana, mutta koskaan ei pitäisi pelätä neuvotella”, sanoi John F. Kennedy, jonka liennytyspuheenvuoroista kirjoitamme lehdessämme.

Sijaissotijoiden on helppo vaatia lisää aseita ja uhrauksia kotisohvalta. Ukraina tarvitsee tukeamme sodan ja hävityksen lopettamiseksi, jälleenrakentamiseksi, sotavammojen ja -traumojen käsittelemiseksi, normaaliin arkeen palaamiseksi ja vankkumatonta tukeamme ja luottamustamme, ettei aggressioilla ole sijaa kansainvälistä yhteistyötä ja ihmisoikeuksia kunnioittavassa maailmassa.

Siitä huolimatta sotien ja konfliktien uhkat ovat todellisia. Onkin panostettava ennaltaehkäisyyn – rauhan- ja konfliktien tutkimukseen, asevalvontaan ja asekaupan hämärien nurkkien valaisemiseen. Vielä ei ole uskallettu puhua aseavun vuotamisesta asekaupan pimeille markkinoille tai edes korruptiosta.

Entäpä läntiset arvomme ja elämänmuotomme?  Gazan tragedia on riisunut naamiot.  Kaksinaismoralistinen länsi yhtäältä tuomitsee ja toisaalta ei tuomitse. Arvot ovat sopivaa hyllytavaraa, eivät toimintaa ohjaavia. Ukrainan sodassa on kuollut sodan aikana kauhistuttavat 10 500 siviiliä, heistä 587 lapsia, ja yli 20 000 ihmistä on haavoittunut. Gazan lokakuussa alkaneessa Israelin hyökkäyssodassa on YK:n mukaan kuollut, haavoittunut tai kadonnut 100 000, joista valtaosa on lapsia ja naisia – siviilejä.

Silti EU ei ole saanut aikaiseksi minkäänlaisia sanktioita Israelin suhteen. Gazaa kyllä rangaistaan kollektiivisesti. UNRWA:n apu – josta palestiinalaisalueet ovat useiden vuosikymmenten ajan olleet riippuvainen – on estetty tutkimatta mutta tarkoittaa alueilla kaiken inhimillisen elämän perusasioiden menetystä. 

Joel Haahtela kirjoitti taannoin esseessään, kuinka elämme keskellä ajattelun katoamisen tragediaa. ”Reaktio on aina tunne, ja tunne on nopeampi kuin ajatus”.  Samoin hän kirjoitti asiantuntijoista, jotka suoltavat puhki kuluneita latteuksia. Ajatuksia ei kuulla. Eikä ajattelua ole.

Jossain vaiheessa tutkijayhteisöissä on uskallettava käydä myös sisäinen kriittinen keskustelu tutkimuksen luotettavuudesta ja tutkijoiden eettisyydestä. Ulkopoliittinen instituutti on esimerkiksi monessa mielessä kriisissä. 

Sen tehtävä on tuottaa korkeatasoista aineistoa tieteelliselle yhteisölle, poliittisille päättäjille ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Osin näin onkin. Kiitos tehtävän lunastaneille tutkijoille. Yleisesti ottaen median vakiokommentaattorit ovat taantuneet pajattaviksi papukaijoiksi, jotka toistavat sitä, mitä halutaan kuulla – osin siksi, että julkisuus koukuttaa ja tekee ihmisistä julkisuusnarkkareita. Inhimillisesti katsoen, pahaa tekee.

Seurausvaikutukset ovat vakavat suomalaiselle yhteiskunnalle. Esimerkkinä keskustelu ydinasepelotteesta ja siitä, kuinka Suomen mallioppilaana pitäisi ”miellyttää” niin Natoa kuin sen keskeistä toimijaa Yhdysvaltoja. Ydinenergialain muutokselle ja ydinaseiden sallimiselle maaperällämme ei ole minkäänlaisia turvallisuus- tai sotilaspoliittisia perusteita, päinvastoin – eikä kukaan meiltä tätä edes vaadi.

Tästä lähtee myös rauhanjärjestöjen asettama ydinaseseurantaryhmä. Se kehottaa Suomea Naton jäsenenä edistämään asevalvontaa ja vähentämään riippuvuutta ydinaseista. Vaikuttaakin siltä, että keskustelu Suomen roolista Natossa on vain vikinää asemasta komentoketjuissa. Mitään näkemystä Naton kehittämiselle ja roolille kansainvälisessä yhteisössä tulevaisuudessa ei ole esitetty.  

Ville Luukkanen huomauttaa aiheellisesti globaalin etelän roolia hahmotellessaan BRICS -esseessään: ”Olemme lukinneet omat turvallisuusratkaisumme hetkellä, jolloin turvallisuuden kaikki osat ovat kiivaimmassa liikkeessä. Voimme vain toivoa, että lukituksemme menee oikein.”

Toinen esimerkki liittyy niin sanottuihin läntisiin arvoihin ja sitoutumisesta ihmisoikeuksiin, jonka on sanottu olleen myös keskeinen ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme. Ihmisoikeusnäkökohdat eivät kuitenkaan paina mitään, kun julistetaan Suomen turvallisuus uhatuksi. Välineellistetyn maahantulon estämiseksi kaavailtu poikkeuslaki on Suomen perustuslain ja kansainvälisten sitoumustemme vastainen. Vain harva sanoo asian ääneen.

Ydin-sisältö tarjoaa ajattelulle paljon syventävää tietoa. Anna Gustafsson kirjoittaa antiikin Kreikan sodista ja rauhanpyrkimyksistä, väitösarviossa paneudutaan Pohjolan ydinaseettomuuteen, Saara Paatero muistuttaa sadan vuoden takaisista muuttoliikkeistä. 

Tarjoamme myös monta näkökulmaa muistamiseen ja suruun. Toisinajattelija Navalnyi kuoli vankilassa. Mielessämme ovat myös ihmisoikeusaktivistit, rauhantutkijat kuten Johan Galtung, muusikot – kuten Pedro Hietanen – jotka ovat liikuttaneet meitä eri tunnetasoilla.  Lukuisat erinomaiset kirja-arviot numerossamme saavat ajattelemaan.  Ajattelusta lähtee muutos.