Pedro Hietasen pitkä ura oli ainutlaatuinen, mutta poikkeuksellinen oli Pedrokin.
Kun Pave Maijanen kuoli, soitin Pedro Hietaselle. Kun Jim Pembroke kuoli, soitin Pedro Hietaselle.
Itsenäisyyspäivänä 2023 Pedro Hietanen kuoli. Oli paljon ihmisiä, joille soittaa, sillä Pedro teki suomalaisessa musiikkimaailmassa poikkeuksellisen pitkän, liki 60-vuotisen ammattiuran. Vaikka Maijanen ja Pembroke olivat poistuneet, oli jäljellä satoja ihmisiä, joiden kanssa viiksekäs, viime vuosikymmeninä aina mustiin pukeutunut herrasmies oli tehnyt yhteistyötä.
Soitin Janne Flinkkilälle. Hän on pitkän linjan musiikkitoimittaja kuten minäkin. Hän teki 2019 Yleisradiolle niin hienon Pedro Hietanen-henkilökuvan, että Pedro kehui sitä myöhemmin useasti. Juttu kiteytti jo ingressissä, mistä Hietasen uralla oli kyse – se oli paitsi pitkä, myös ainutlaatuisen monipuolinen: ”Heikki ”Pedro” Hietanen on tehnyt musiikkia samalla tarmolla maan alla, kulissien takana ja kansakunnan kaapin päällä. Hänen persoonassaan yhdistyy säntillinen työläinen ja kuriton anarkisti.”
Mutta nyt Pedron tekemisistä piti puhua imperfektissä. Vakava sairaus oli vienyt miehen 74-vuotiaana. Kehuimme Pedron humaania, oikeudenmukaisuuteen pyrkivää luonnetta. Naurahdimme haikeasti hänen huumorilleen, ja sovimme tapaavamme Pedrosta puhuen.
Tein Pedrosta useita lehtijuttuja 1980-luvulta lähtien. Hän oli myös arvokas lähde aikalaistapahtumiin suomalaisessa musiikkielämässä 1960-luvulta lähtien.
Lyhyen ajan sisällä on menetetty kaksi merkittävää suomalaisen musiikkielämän kokemusasiantuntijaa, kun Jussi Raittinen kuoli 13. helmikuuta 2024. Hänen tarinointinsa on tunnettua, mutta minulle erityisesti Pedro oli paitsi muisto- tai syntymäpäiväjuttujen kommentaattori, myös eri aikakausien musiikillisten motiivien avaaja.
Hän oli varmasti maailman ainoa muusikko, joka oli ollut samalla keikalla Olavi Virran ja Tapio Rautavaaran kanssa, soittanut Wigwamin kanssa progressiivista rockia Amsterdamin Paradisossa ja laulattanut jättiyleisöä suorassa ruotsalaisessa Allsång på Skansen -tv-lähetyksessä M.A. Nummisen kanssa.
Kohtasin häntä satunnaisesti muutoinkin. Joskus soittelimme ilman varsinaista jutuntekoa. Pedro oli mainiota seuraa niin livenä kuin luurissakin.
Ja tietysti Pedrosta on muistoja ja kokemuksia musiikinkuluttajan ja median seuraajan näkökulmasta. Olihan hän julkisuuden henkilö, joka kutsuttiin presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle neljästi.
Heikki Kalevi Hietasen, jota Dave Lindholm keksi kutsua meksikolaistyylisten viiksien takia Pedroksi, elämä tai edes työ musiikin parissa ei mahdu yhteen kirjoitukseen. Siksi kirjoitan tähän henkilökohtaisia hajamuistoja hänestä. Ne paljastakoot osatotuuksia, jotka tuskin muodostavat Pedrosta täydellisen skarppia kuvaa, mutta toivottavasti kuitenkin tunnistettavan otoksen.
Lukiovuosiini 1980-luvun alkupuolella osuu kaksi muistikuvaa Pedro Hietasesta. Ensimmäinen oli radiohaastattelu Ylen Rockradiossa. Siinä Pedro kertoi vitsin miehestä, joka saksaa opiskeltuaan matkusti Saksaan. Mies ajoi huoltoasemalle ja kysyi:”Sprechen Sie Deutsch? Haben sie benzin?“
Vitsi naurattaa edelleen, 40 vuotta sitä itse ihmisille ihmiskokeen tavoin kerrottuani. Se opetti minulle vinon ja tarkan katseen, jollainen Pedrolla maailmaan oli. Hän oli absurdin ystävä ja absurdin taitaja.
Miten hän tuohon vinoon katseeseen pystyikään? Hän suhtautui ihmisiin tasa-arvoisesti – kuvaavaa, etten ole koskaan kuullut keneltäkään koskaan ilkeitä tai katkeria juttuja Pedrosta. En, vaikka hän ei ollut mikään alituinen myötäilijä, vaan omanarvontuntoinen ammattilainen, oli kyse sitten työstä muusikkona, säestäjänä, sovittajana, yhtyeen johtajana, kapellimestarina, tv-ohjelman musiikkivastaavana, levy-yhtiön tuotantopäällikkönä, radio- tai tv-koomikkona, Ruisrockin juontajana… ja varmasti luettelosta unohtuu joku hänen ammatillisista rooleistaan.
Ehkä kyse oli siitä, että juuri tasa-arvoisesta ja ymmärtävästä lähtökohdastaan hän näki inhimillisissä heikkouksissa koomisuutta. Vaikka hän teki [lih]Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa rankkaakin huumoria Hei hulinaa- ja Hui helinää-tv-ohjelmissa sekä Yö-myöhä-radio-ohjelmissa, sen pohjana oli useimmiten vankka oma moraalikäsitys. Turhantärkeily, nousukasmaisuus, sotahulluus… milloin mikäkin sai kyytiä.
Ja toki vallitsevia rakenteita sai joskus ravistella hillittömyyden nimissä ihan muuten vain.
Kuten Flinkkilä kirjoitti, Pedro oli niin kansakunnan kaapin päällä (hyväksytty yhteiskunnan jäsen taiteilijaeläkkeineen), maan alla (underground-keikat muun muassa M.A. Nummisen kanssa) ja kulissien takana (esimerkiksi työ levy-yhtiössä). Monta roolia, monta näkökulmaa.
Toinen kokemus liittyi live-keikkaan, jonka näin Vantaan Tikkurilassa ehkä 1983 tai 1984. En ollut täysi-ikäinen, joten musiikin perässä mentiin mihin tahansa – vaikka pankkikonttorin avajaisiin. Varsinkin, jos siellä oli esiintymässä duo M.A. Numminen ja Pedro Hietanen. He olivat yhdessä tehneet mahtavia juttuja lapsille ja aikuisille, ja Pedro oli ajankohtainen ja ihailtu hahmo Velipuolikuu-tv-suosikin musiikin sovittajana ja ruutukasvonakin.
Siellä, ahtaassa pankin konttorissa Pedro haitareineen ja M.A. banjoineen soittivat hienon pikkukeikan. Mainittakoon, että keikan jälkeen tuo liikerakennus on purettu, Suomen valuutta on vaihtunut markasta euroksi ja koko suomalainen 1980-luvun pankkipaletti on kadonnut – ei sillä, että muistaisin, minkä lopahtaneen pankin konttorin avajaiset olivat, HOP:in, Skopin vai jonkun muun.
Mutta M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen musiikki elää. Pian 2-vuotias lapsenlapseni rakastaa ikivihreää rallatusta Kuinka saisin rikki kookospähkinän?
Tein ensimmäisen haastattelun Pedron kanssa 1980-luvun lopulla Ilta-Sanomiin. Hän ja Pirkka-Pekka Petelius veivät kuvaajan ja minut MTV:n puvustoon. Siellä he valitsivat asut seuraavaan Hei hulinaa- tai Hui helinää -ohjelman suoraan lähetykseen, jossa he improvisoivat sketsiviihdettä ja esittivät musiikkivideoita. Se oli hauska keikka, tuli naurettua enemmän kuin juttukeikoilla yleensä.
Kun 2012 julkaistiin cd-levyinä viimeiset julkaisematta jääneet Ylen Yömyöhä-radiohupailut Peteliuksen kanssa Serpien kylässä -nimellä, vain vähän oli muuttunut. Ystävykset kertoivat juttuja vaikkapa hullusta Velipuolikuun jälkeisestä juhannuksen rumbasta 1983, jolloin keikalta toiselle lennettiin helikopterilla ja kommentoivat myös 2010-luvun erikoisia ilmiöitä vedet silmissä nauraen.
Mille naurettiin, sitä en muista. Ehkä tärkeämpää on, että muistan, että naurettiin. Humoristien silmä havainnoi tarkasti ja ajatus toimi kuin terävä veitsi.
Mahtavaa, että niin MTV kuin Ylekin ovat aikanaan antaneet niin vapaat kädet huumorintekijöille. Suoraa lähetysaikaa, jonka aikana voi sattua kaikenlaista. Ja sattuikin, mutta roiskimisen kokonaisuutena syntyi suomalaisen huumorin klassikkotuote, kestävää kulttikamaa siinä missä Velipuolikuu oli ollut yhtenäiskulttuurissa eläneen Suomen ilmiö.
Käsittääkseni Pedro keskittyi vain harvoin yhteen hommaan kerrallaan. Varsinkin kiireisimpinä vuosina vielä 2000-luvullakin päällekkäin oli monta projektia yhtä aikaa: keikkailua Nummisen kanssa, Ritva Oksasen esitysten suunnittelua ja säestämistä, Iitin musiikkijuhlien isännöintiä, tv-töitä ja satunnaisia keikkoja – sellaisina on pidettävä huumorijuttuja Peteliuksen kanssa sekä myös Wigwamin viimeiseksi jäänyttä kiertuetta 2018.
Miten hyvältä Wigwam kuulostikaan, kun se herätti henkiin 1970-luvun mestariteoksensa! Kun esimerkiksi Helsingin Kulttuuritalossa soivat Nuclear Nightclubin biisit, mieleen saattoi tulla, ettei olisi ollut suuri vääryys, jos aikanaan solmittu levytyssopimus Virginin kanssa olisi tuonut yhtyeelle – kosketinsoittajanaan Pedro Hietanen – kansainvälistä menestystä.
Nyt talvella 2024 tuota kiertuetta muistelee haikeudella. Wigwamin jäsenistä ovat sen jälkeen kuolleet Pembroke, Maijanen, kosketinsoittaja Esa Kotilainen ja Pedro.
Paljon olisi kerrottavaa. Muun muassa siitä, kuinka tärkeänä Pedro piti omaa Pedro’s Heavy Gentelemen-kokoonpanoaan ja sille luomiaan hillittömiä yhdistelmiä (esimerkiksi suomea taitamaton Peps Persson laulamassa Taljankan slaavilaista Huopikkaat-hittiä reggaeversiota).
Tai siitä kuinka hän hankki monet mustista vaatteistaan tyylinerona tunnetulta muusikkotoveriltaan Remu Aaltoselta. Tai siitä, kuinka Rytmiin tekemässäni Pink Floyd-lehtijutussa Pedro oivallutti minut ja toivottavasti lukijatkin kuulemaan David Gilmourin poikkeuslahjan: hän soittaa kitarallaan lähinnä blues-asteikon perusääniä, mutta lataa niihin uskomattoman voiman ajoituksellaan. Kuulostaa helpommalta kuin käytännössä onkaan.
Mutta näistä ja paljon muusta Janne Flinkkilä varmasti kertoo elokuussa 2024 julkaistavassa Pedro-kirjassaan. Söimme tammikuussa Jannen kanssa aamiaisen, jolloin oli yksi puheenaihe ja hänen kauttaan iso osa koko suomalaisen musiikki-, kulttuuri- ja viihde-elämän kenttää.
Me molemmat olimme kuulleet Pedron vitsin, jollaisia hän kertoi toimiessaan aikanaan pitkään Ruisrockin juontajana – ja joka vuosi hän kertoi yhden vitsin festarin kuluessa monta kertaa. Mitä vampyyri tilaa ravintolassa? Litran kokista.
Vai oliko punchlinessä vielä pedromainen lisäkierre? Tilasiko vampyyri sittenkin Coca-Colaa?
Enää ei voi kysyä.