END – ylirajainen kansalaisliike vaihtoehtona suurvaltarealismille!
Esa Noresvuo kirjoittaa 1980-luvun ydinaseiden vastaisesta liikkeestä, joka vaikutti merkittävästi kylmän sodan päättymiseen. Liikkeeseen perehtyminen antaa rohkaisevan esimerkin kansalaisliikkeiden vaikutusmahdollisuuksista.
Kylmän sodan osapuolten välinen liennytyskausi vaihtui 1970-luvun lopulla uuteen ydinasevarustelukierteeseen. NATO vastasi Neuvostoliiton Länsi-Eurooppaa vastaan suuntaamiin uusiin keskimatkan ohjuksiin niin sanotulla kaksoispäätöksellä, jossa se sitoutui sijoittamaan omia keskimatkan ohjuksiaan Eurooppaan, mikäli ohjusten rajoitussopimusta ei saada aikaan.
Neuvottelut jäivät tuloksettomiksi ja yhdysvaltalaiskomennon alaisia ydinohjuksia sijoitettiin viiteen Länsi-Euroopan maahan. Myöhemmin julkaistut tiedusteluraportit paljastavat, että jännitteiden ollessa kireimmillään vuonna 1983 ydinsodan syttymisen uhka oli todellinen.
Suurvaltajännitteiden kasvu synnytti valtaisan vastaliikkeen, kun miljoonat länsieurooppalaiset osallistuivat ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin. Pitkäjänteinen, tietoisesti kylmän sodan blokkirajoja ylittänyt ydinaseiden vastainen aktivismi kanavoitui suurelta osin END-liikkeen (European Nuclear Disarmament) piiriin.
**
END-liike sai alkunsa vuonna 1980 julkaistusta ydinaseetonta ja yhdistynyttä Eurooppaa vaatineesta vetoomuksesta, mutta kasvoi ylirajaista kansalaistoimintaa yhteen kokoavaksi organisaatioksi. Vetoomuksessa vaadittiin suurvaltoja luopumaan Euroopassa olevista ydinaseista ja niiden valmistamiseen liittyvistä ohjelmista sekä palaamaan aseriisuntaneuvotteluihin.
END-vetoomuksessa näkyy historioitsija E. P. Thompsonin kädenjälki. Thompson oli keskeinen ajattelija kommunistiliikkeestä irtioton tehneessä Iso-Britannian uudessa vasemmistossa. Hän ajoi aktiiviseksi puolueettomuudeksi nimeämäänsä ulkopoliittista linjaa, jolla hän tarkoitti kylmän sodan blokkipolitiikan ulkopuolelle jättäytymistä, mutta samalla aktiivista osallistumista sen purkamiseen. Riippumattomuuden korostamisesta tuli olennainen periaate 1980-luvun rauhanliikkeelle. Vetoomuksessa nimettiin yhdistyneiden eurooppalaisten päämääräksi kylmän sodan lopettaminen ja viime kädessä molempien sotilasliittojen purkaminen.
END-liikkeen tilannekuva ja strategia kumpuavat myös Thompsonin ajattelusta. Hän kuvasi uuden varustelukierteen tilannetta eksterminismi-käsitteellä. Hänen mukaansa kumpikin blokki oli lukittautunut eskalaatioon suuntautuvaan ydinpeloteajatteluun. Molemminpuolisen varmistetun tuhon tilanteessa ydinaseiden rooli on sinänsä symbolinen, mutta pelote vaatii todellisen iskukyvyn varmistamisen kaikissa tilanteissa.
Turvallisuusdilemmassa toisen aikomukseksi oletetaan yliotteen tavoittelu. Ajatteluketjussa alakynteen jääminen voi tarkoittaa ennakoivan iskun näkemistä parhaana strategiana. Eksterminismi kuvaa tällaisen logiikan leviämistä syvälle molempien osapuolien yhteiskuntarakenteisiin, jolloin syntyy riippuvuus toimia juuri niin. Järjettömän prosessin päässä on varma molemminpuolinen tuho, eksterminaatio.
**
Koska antagonistisilla suurvalloilla ei ollut tarjota ydinsodan uhkaan muita ratkaisuja kuin uhan lisääminen, nähtiin vihollisblokkien kansalaisten yhdistyminen ainoana tuhokehityksen pysäyttämiseen kykenevänä voimana: ”Meidän on alettava toimia kuin yhdistynyt, neutraali ja rauhallinen Eurooppa olisi jo olemassa. Meidän on opittava olemaan lojaaleja ei ´Idälle´ tai ´Lännelle´ vaan toisillemme ja meidän on oltava välittämättä minkään kansallisvaltion asettamista esteistä tai rajoituksista”.
Kansalaisten nostaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimijoiksi vaati luonnollisesti kansalaisoikeuksien toteutumista. Näin ollen END yhdisti ydinaseiden vastaiseen kampanjaan kamppailun ihmisoikeuksista.
END:n toimijat olivat aluksi lähinnä länsieurooppalaisia rauhanaktivisteja. Itsenäisiä rauhanryhmiä oli alkanut syntyä Varsovan liiton maihin, mutta ne olivat vakavan vainon kohteina. Sen lisäksi, että vetoomuksessa korostetaan molempien suurvaltojen yhtäläistä syyllisyyttä vallitsevaan konfliktiin, nähtiin siinä myös molempien blokkien uhkaavan riippumattomasti ajattelevien kansalaisoikeuksia. Tämän vertauksen huojuvuus tuli esiin, kun idän toisinajattelijat eivät voineet osallistua Länsi-Euroopassa järjestettäviin END-konventioihin. Lännessä rauhanliikkeen toimijat olivat ehkä marginalisoituja mutta toimintavapaita.
Blokkirajat ylittäviä suhteita luotiin kuitenkin määrätietoisesti. Länsieurooppalaiset matkustivat poliittisina turisteina idän riippumattomien aktivistien luo. He auttoivat levittämään toisinajattelijoiden ajatuksia ja toivat näkyväksi heidän kohtaamaansa sortoa. Helsingin päätösasiakirjojen ihmisoikeus- ja liennytyssitoumukset toimivat perusteluina riippumattomien rauhanryhmien oikeudelle toimia. Liennytys alhaalta ylöspäin muodostuikin END:n epäviralliseksi tunnuslauseeksi. Se tarkoitti yhtäältä ylirajaisen kansalaisyhteiskunnan tasolla tapahtuvaa poliittisten ratkaisujen etsimisen prosessia. Toisaalta se oli taktiikka, jonka avulla vaadittiin demokratiaa Itä-Eurooppaan.
Rautaesiripun ylittäminen oli vaikeaa konkreettisten esteiden takia, mutta myös aatteelliset erot aiheuttivat haasteita. Idän toisinajattelijat eivät varauksetta jakaneet END:n tavoitteita ja analyysiä. Tšekkoslovakialaisen Peruskirja 77:n keskeinen vaikuttaja ja myöhempi presidentti Václav Havel eritteli vuoden 1985 END-konventiolle ajattelujen välistä kuilua.
Lännen aktivistien nähtiin korottavan rauhan vapauden edelle, kun taas autoritaarisissa maissa asuville toisinajattelijoille rauhaa ei voinut olla ennen vapautta. Idän toisinajattelijoiden kritiikki vaikutti liikkeen analyysiin, jossa vahvistui näiden kahden jakamattomuuden periaate. END muuttuikin tavoitteensa mukaisesti aidosti yleiseurooppalaiseksi liikkeeksi vuosikymmenen loppuun tultaessa.
**
Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa tukeva Maailman rauhanneuvosto ja sen eri maissa toimivat rauhankomiteat pyrkivät saamaan lännen kansalaiset NATO:n euro-ohjuksia vastaan. Tämä oli yhtymäkohta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen alla toimineen järjestön ja END:n tavoitteiden kanssa.
Vastoin Neuvostoliiton tavoitteita, neljännen aallon rauhanliike ei kuitenkaan omaksunut kantaa, jossa yksistään Yhdysvallat olisi nähty syyllisenä kriisiin, vaan se kohdisti vaatimuksensa molemmille suurvalloille. Tämä johti END-liikkeen ja Maailman rauhanneuvoston konfliktiin. Järjestö syytti END:iä juuri siitä mitä se itse teki: kylmän sodan elementtien soluttamisesta rauhanliikkeeseen.
END:n suhtautuminen Maailman rauhanneuvostoon jakoi liikettä koko sen toiminnan ajan. Toiset korostivat suhteiden ylläpitämistä vaikutusvaltaiseen järjestöön pragmaattisena keinona ydinaseriisunnan edistämiseksi ja kansalaisvapauksien vaatimiseksi. Toiset toivat esiin yhteistyön riippumattomuuden periaatteen rikkomisen olevan petos idän toisinajattelijoita kohtaan.
END:n ja Maailman rauhanneuvoston toimijat pitivät kuitenkin yllä yhteyksiä. Rauhankomiteoissa oli myös aitoa rauhantahtoa ja kiinnostusta uudenlaiseen turvallisuusajatteluun. Jo 1980-luvun alussa Maailman rauhanneuvoston informaatiokeskuksen johtajana toiminut Tair Tairov antoi Neuvostoliiton johdolle riippumattoman rauhanliikkeen mukaisia politiikkasuosituksia ydinaseriisunnasta ja yksipuolisesta ydinkoekiellosta sekä tuki mielenosoitusten järjestämistä, joissa esitettiin vaatimuksia molempia suurvaltoja kohtaan.
Varsinainen muutos tapahtui 1980-luvun jälkipuoliskolla, kun Maailman rauhanneuvoston kannat muuttuivat Neuvostoliiton virallisen politiikkamuutoksen mukana. Vain hetki aiemmin itsenäisten rauhanryhmien esittämiä ajatuksia oli pidetty neuvostovastaisina, mutta nyt ne nousivat virallisiksi kannoiksi.
**
Mihail Gorbatšovin uudistusajattelu ulottui myös ulkopolitiikkaan. Hän ilmoitti vuonna 1986 Neuvostoliiton sotilasdoktriinin muuttamisesta puolustukselliseksi ja veti vuonna 1988 yksipuolisesti puoli miljoonaa neuvostosotilasta pois Euroopasta. Aseriisunta-aloitteet johtivat keskimatkan ohjusten kieltosopimuksen allekirjoittamiseen vuonna 1987, tavanomaisten aseiden rajoittamissopimukseen vuonna 1990 ja strategisten aseiden vähentämissopimukseen vuonna 1991.
Matthew Evangelista korostaa Gorbatšovin ja hänen siviilineuvonantajiensa vaihtoehtoisten puolustusajatusten kummunneen alun perin länsieurooppalaisesta rauhantutkimuksesta, joka pyrki löytämään yhtäläisyyksiä sotilasanalyytikoiden puolustusajattelun uudelleenarviointien kanssa.
Siviiliajattelun tunkeutuminen puolustuksen ja turvallisuuden alueelle tapahtui kylmän sodan blokkirajat ylittäneen verkoston ansiosta, jonka merkittävimmiksi toimijoiksi Evengelista nimeää muun muassa Palme-komission, Länsi-Euroopan sosialidemokraattiset puolueet, Lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestön, Pugwash-liikkeen sekä kansainvälisiltä kollegoiltaan vaikutteita saaneet neuvostoliittolaiset sotilasajattelun uudistajat.
Riippumattoman rauhanliikkeen ja neuvostojohdon välisenä linkkinä toiminut Tair Tairov kytkeytyy samaan prosessiin. END-liikkeen pitäessä yhteyttä rauhankomiteoihin, se toi jatkuvasti esiin, että itsenäisten kansalaisaktivistien sorto, itäblokin varustautuminen ja sotatoimet toimivat rauhan tavoitetta vastaan. Suurmielenosoitukset loivat aseistariisunnalle otollisen ilmapiirin.
**
Kylmän sodan päättymiseksi kutsuttua tapahtumaketjua tulkitaan usein sotilaallisesti, taloudellisesti ja teknologisesti voimakkaamman järjestelmän voittona heikommasta. Pelkästään valtiotoimijoihin keskittyvä näkökulma ei kuitenkaan kykene selittämään tyydyttävästi 1980–1990-lukujen taitteen valtavaa maailmanpoliittista muutosta, sillä se ei ota huomioon alhaalta noussutta muutosvoimaa.
Rauhan ja ihmisoikeuksien ylirajainen koalitio vaikutti olennaisesti kylmän sodan päättymiseen. Sen lisäksi, että se vaikutti jännitteiden lientymiseen johtaneeseen kommunistieliitin turvallisuusajattelun muuttumiseen, antoi se tarvittavaa tukea demokratiasiirtymien keskeisille toteuttajille. Monet END:n piirissä toimivista dän toisinajattelijoista olivat keskeisissä rooleissa maidensa vallankumouksissa nousten myöhemmin korkeisiin poliittisiin asemiin.
Aihetta tutkineen Bent Boelin mukaan lännen vallanpitäjät kiinnostuivat kansannousujen johtohahmoista vasta uskoessaan heillä olevan vakavasti otettavaa poliittista voimaa. Boelin mukaan aktivistien tuki idän aktivisteille oli materiaalista apua, idän toisinajattelijoiden tekemistä tunnetuiksi, hallituksiin vaikuttamista sekä ajatusten ja ideoiden vaihtoa. Kun aika oli otollinen, idän aktivistit olivat valmiina ohjaamaan vallankumousten suuntaa.
Kylmän sodan päättyminen tuli kansainvälisen politiikan analyytikoille yllätyksenä. Määrätietoisesti kylmän sodan päättämiseen tähdännyt END-liike puolestaan toimi ikään kuin yhdistynyt Eurooppa olisi jo ollut olemassa. Sen keskeiset tavoitteet toteutuivat lopulta yllättävän lyhyessä ajassa, mutta jäivät kuitenkin puolitiehen. Aktiivisesta puolueettomuudesta ei ollut haastajaksi länsimaiseen hegemoniaan siirtymiselle.
Varsovan liiton hajoamisen jälkeen lännen sotilasliitto jatkoi olemassaoloaan ja laajeni. E. P. Thompsonin vuonna 1990 tekemän arvion mukaan tämä nöyryytti Neuvostoliiton kansalaisia. Hän ei uskonut heidän hyväksyvän sellaista tilannetta, jossa NATO ja Yhdysvallat eivät tekisi vastavuoroisia sotilaallisen vetäytymisen myönnytyksiä. Thompson ennusti konfliktin jatkuvan, ellei yhteistä turvallisuutta takaavaa järjestelmää kyettäisi luomaan.
Kirjoitus kuvaa hämmästyttävän tarkkanäköisesti Venäjän myöhempää kehitystä. Muutoksen tarjoama tilaisuus hukattiin. Tällä hetkellä olemme monilta osin huonommassa tilanteessa kuin euro-ohjuskriisin alkaessa.
1980-luvun ydinaseiden vastaisen liikkeen merkittävän tapauskertomuksen tärkein perintö löytyy ehkä silti sen tarjoamassa esimerkissä. Rauhan ja ihmisoikeuksien ylirajaisen koalition tarkasteleminen osoittaa kuinka vihollisuudet ylittävän kansalaisyhteistyön avulla kyettiin liikuttamaan historiaa.
END-liike näki vaihtoehdon siellä, missä vaihtoehtoja ei pitänyt olla, ja korvasi ihmisiä jakavat logiikat heitä yhdistävällä eettisyydellä. Hetkeksi uskomus saavutti myös valtiojohtajat, mutta ajattelun muutos ei ollut vielä tarpeeksi syvällä.