Entä jos tulevaisuus rakentuu menneisyyden ja nykyisyyden dialogin oivalluksista?

Rauhankasvatusinstituutin Heli Pekkonen kirjoittaa Ydin-kolumnissaan sukupolvien välisen dialogin merkityksestä rauhantyössä. Havainto on tärkeä ja koskee yleisemminkin yhteiskunnallisia mutta myös miltei kaikkia eri elämänalueiden kysymyksiä.

Omassa lapsuudessani oli tavallista, että minulla oli eri ikäisiä ystäviä perhepiirin ja naapuruston lisäksi. Vanhempieni ystäväperheitten aikuiset olivat aina kiinnostuneita myös meistä lapsista ja nuorista. Moneen yhteydet ovat jatkuneet pitkään.

Kirjoitin lapsuuden päiväkirjaani, kuinka ansaitsimme luokan juhlakassaan rahaa esiintymällä Tiernapoikina. Loppukaneetissa kiitin nimenomaan kirkkokuorolaisia anteliaisuudesta, joukkoa aikuisia, jotka olivat läsnä elämässäni. Minulla oli myös tapana pyöräillä kuuntelemaan vanhempien ihmisten tarinoita vanhoista ajoista kuten elämästä navettapiikana tai punikkina. Myönnetään, että myös tarjotut köyhät ritarit kera vadelmahillon houkuttivat myös.

Toivottavasti tämän ilon ja kokemusten jakamisen kokevat myös lapset ja nuoret edelleen. Ellei, rohkaistukaa, niin  vanhemmat kuin lapset ja nuoret!

Suomen paikasta Euroopassa – sopimisen ja suurvaltasuhteiden ollessa murroksessa- keskustellaan uuvuttavan paljon. Sukupolvien välisen dialogin myötä olen oppinut, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Samoin, että uhittelusta, kiusaamisesta tai pullistelusta seuraa yleensä vain ikävyyksiä. Tai että Suomen jalanjälki globaalisti on rauhanvälittämisen ja -turvaamisen jälki ja että kun sanomme olevamme kansainvälisen sopimisen, demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion kannalla, sitä ollaan sitten ihan tosissaan.

Suomen itsenäistymisen aikaan korostettiin laillisuutta. Kansalaissodan haavojen parantuminen vei puolestaan sukupolvia. Jatkosodan jälkeen tunnustettiin, että rauhanomainen rinnakkainelo silloisen Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän kanssa oli tavoittelemisen arvoista. EU:n jäsenenä ankkuroiduimme vapaaseen liikkumiseen, ei vain tavaroiden ja palveluiden, vaan myös ihmisten. Yhteinen kulttuurihistoria on oli rakentanut enemmän siltoja kuin muureja.

Eurooppa on viime vuosina muuttunut nopeasti ja aivan omilla päätöksillään, joita Venäjän hyökkäys Ukrainaan vain vauhditti. Euroopasta on tullut linnoitus, jossa portinvartijat puhuvat rodun puhtaudesta sen sijaan, että toimittaisiin johdonmukaisesti taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämiseksi ja samalla uutta luovan talouskasvun vauhdittamiseksi. Ekologisen kriisin ratkaisuja siirretään. Varustelusta ja sotimisesta on päinvastoin tehty vapaamatkustaja eikä vain ilmastotoimissa vaan myös normaalin menoharkinnassa.

Asekaupan logiikka on ollut aina, että pimeille markkinoille kulkeutuu varastoista kaikenlaista, jotta päästään kehittämään lisää uusia aseita. Näin myös meneillään olevien maailman konflikti- ja sotapesäkkeissä olivatpa osapuolina diktaattorit, terroristit tai valtaapitävien haastajat.

Myös Suomen on osoittautunut hyvin vaikeaksi olla johdonmukainen ulkosuhteissaan. Mielistelyn ei pitänyt kuulua Suomen ulkopolitiikkaan – siitähän piti päästä eroon liittymällä samanmielisten läntiseen kerhoon – eikä meidän pitänyt olla liioin valikoivia sääntöjen ja sopimusten suhteen, saati sopimusten rikkojiin. Tätä kaikkea kuitenkin tapahtuu. Ukraina ansaitsee rauhan ja jälleenrakennuksen, Gaza ja Länsiranta elämisen edellytykset ja valtiorakenteet, monista syistä liikkeelle lähteneet ihmiset ihmisarvoisen kohtelun ja ihmiskauppiaat rangaistuksensa. Uskonnot vuoropuhelun, kansalaiset mielipiteen vapautensa ja päättäjänsä, joilla on näkemystä ja rohkeutta ja joita ei osteta rahalla eikä etuoikeuksilla.

Mahtaako maaseudulla pystyä elämään kirpputoreilla ja kebab- pizzerioiden turvin, kun julkiset palvelut ovat jo kaikonneet? Mahtaako pelastus olla muodikkaassa digitaalisessa asioinnissa, joka osaa seurustella kyllä toisen digitaalisen palvelun kanssa mutta epäonnistuu ihmisten kanssa varhaisessa puuttumisessa, hoidossa ja hoivassa? Entä onko sensorit ja robotit sittenkään ratkaisu muistisairaalle omaiselle, joka hädin tuskin osaa painaa omaisen puhelinnumeron? Eikö juuri vannottu iPadien nimeen koulukirjojen sijaan ja avoimet oppimistilat olivat tulevaisuutta? Nyt jo kännykät ovat liikaa eikä someturvallisuuden merkitystä ole edes oivallettu.

Nämä ovat elämisen maailman suuria kysymyksiä, joita eivät voi ratkaista vain analyytikot ja ohjelmoijat. Mutta opettajat, hoitajat, lääkärit, päihdehuollon ja mielenterveystyön osaajat kyllä. Samoin kuin sosiaalisen pääoman kasvattajat, kansalaisyhteiskunta, joka Helsinki+50 -hengessä ollaan nuijimassa hengiltä – vaikka se on demokratian happea ja suurten muutosten liikkeellepaneva voima.

Ja entä valtion velkakeskustelu? Onko tyydyttävä huonon kierteen jatkumiseen ostovoiman heikkenemisenä, avoimien työpaikkojen puutteena ja keskeisten sisäisen turvallisuuden tuottajien rapautumiseen saksien kilinässä?

Niinkin voi ajatella, että menneet sukupolvet puhuvat meille Hiroshimasta, ETY -kokouksesta, kolonialismista ekologisesta kestävyydestä ja talouskasvusta velanhallinnassa mutta vain sen huomataksemme, etteivät ne ole menneitä, vaan tämän päivän polttavia kysymyksiä ja että niiden ratkaisujen etsiminen on tulevaisuuden avainnippua. Tulkkeina tässä ovat kirjoittajamme Vappu Taipale, Esa Noresvuo, Anni Lahtinen, Mikko Pyhälä, Timo Heikkilä, Renny Jokelin, Pasi Kostiainen, Juhani Tolvanen ja kaikki muutkin Ydin -lehden tekijät ja siksi, koska heillä on sanottavaa.

Ydin avaa jokaisessa lehden artikkelissaan mahdollisuuksia tehdä ja toimia, oppia virheistä ja ennen muuta pitää huolta maailmasta ja samalla itsestä ja kanssaihmisisistä.  Vaikka emme tavoittelisi sateenkaaren tuolla puolen olevaa unelmaa, voimme nousta kuin laulun siniset linnut siivillemme ja nähdä kerrallaan maiseman, sen kokonaisuuden: vaalittavan ja korjattavan.