Julkisuus muuttui jo aikaa sitten ja räjähti uuteen ulottuvuuteen internetin myötä. Se on globaalia ja medioitunutta, mutta myös keskittynyttä. Muutokset näkyvät niin Venäjällä Navalnyin perusteetonta vangitsemista protestoivissa mielenosoituksissa kuin Yhdysvalloissa Capitol-kukkulalle loppiaisena rynnineissä rettelöitsijöissä sekä heihin liittyvässä tarinankerronnassa ja uutiskuvissa.
Kummassakin on kyse demokratiasta. Ensimmäisessä sen puutteesta ja toisessa sen kipuilusta, jopa hauraudesta. Kummassakin on kyse riippumattoman ja luotettavan tiedonvälityksen puutteesta tai sen ongelmista, mutta myös julkisuuden näkyvän ja näkymättömän ristiriidoista – toisin sanoen julkisen ja yksityisen sfääreistä, jotka ovat uuden näkyvyyden paineissa.
Koronapandemia ja Yhdysvaltojen vaalit ovat hallinneet mediatilaa niin maalla, merellä kuin ilmassa. Jälkimmäinen asia on ratkennut ja vaalin tulos on selvä: Joe Biden on voittanut niin valitsijoiden kuin ääntenkin enemmistön ja hänestä tulee Yhdysvaltojen seuraava presidentti. Vaalituloksen peukaloinnista ei ole mitään näyttöä.
Haastattelin Rutger Bregmania kaksi vuotta sitten. Hän oli kirjoittanut kirjan utopioista – oikeastaan sosiaaliturvan uudistamisesta, perustulosta. Kun ihmisiin luottaa, tapahtuu hyviä asioita. Sen hän osoitti hyvin vakuuttavasti. Mielessäni on keskustelustamme erityisesti hänen toteamuksensa, joka sopisi hyvin aikamme mietelauseeksi: utopioiden merkitys on erityisesti siinä, etteivät ne tarjoa vastauksia, mutta esittävät oikeita kysymyksiä.
Joukkotuhoaseet uhkaavat eniten turvallisuuttamme. Olisi siksi loogista, että niin maailman valtiot kuin niiden kansalaisetkin tekisivät kaikkensa biologisten, kemiallisten ja ydinaseiden uhan vähentämiseksi. Ihmiskuntana olemme kuitenkin jotenkin turtuneita. Tuhannet toimintavalmiit ydinkärjet on suljettu pois mielistämme. Miksi saamme kuolla päivittäin sodissa ja konflikteissa, onnettomuuksissa ja köyhyydessä, mutta emme saa kuolla koronavirukseen? 
Tunisialainen vihanneskauppias sai joulukuussa 2010 tarpeekseen korruptiosta, rikkaiden rikastumisesta, työttömyydestä ja ainaisesta toimeentulon huolesta. Hän päätyi äärimmäiseen ratkaisuun ja poltti itsensä.
Kamppailua yhteiskunnan johtajuudesta käydään koko ajan ja kaikkialla: politiikassa, työyhteisöissä, yliopistoissa ja mediassa. Omalle näkökulmalle maailman selittämiseen haetaan laajaa kannatusta. Kyse on hegemoniasta.
Suomalaisella herravihalla on pitkät juuret. Eliittivastaisuus on ottanut julkisessa nykykeskustelussa populismista kierteen, jossa luokkaerojen kaventamisen sijaan korostetaan eroja ja epäluuloja. Seuraukset ovat muuttaneet paitsi poliittista kenttää myös tapaa analysoida yhteiskunnallisia ilmiöitä. On avointa tieteen ja tutkimuksen halveksuntaa tai sitten pseudotieteellistä näppäröintiä.
Euroopassa on aina ollut populistisia puolueita – niin vasemmisto- kuin oikeistopopulistisia. Populismissa ei sinänsä ole vikaa, jos lähdetään perusajatuksesta: politiikan pitää heijastaa kansan tahtoa. Populistiset liikkeet ovat haastaneet jo tovin demokratiaa ja kysyneet, toimiiko se todella niin kuin pitäisi. Vastaus on: ei toimi. Mutta mitä tehdä?
Kun kiinnitin teini-ikäisenä rauhanmerkin olkalaukkuuni, tunsin olevani osa maailmanlaajuista sodanvastaista liikettä. Kylmä sota hyyti luissa ja ytimissä. Uutiskuvat napalmin polttamista lapsista kuristivat kurkkua. Mutta kaikkialla – siltä ainakin tuntui – ihmiset marssivat rauhan puolesta sotaa vastaan: Peace and Love!
Politiikan kauniit ja rikkaat tanssivat jo tähtien kanssa ja tekevät diilejä. He avautuvat elämänsä vastoinkäymisistä ja joskus onnen hetkistäkin. Tiedämme, mitä Liike nyt -aktivistit sanovat baaritiskin naiselle ja kuinka toisen puolen kansanedustaja kamppailee viinapirun kanssa.