Haastattelin Rutger Bregmania kaksi vuotta sitten. Hän oli kirjoittanut kirjan utopioista – oikeastaan sosiaaliturvan uudistamisesta, perustulosta. Kun ihmisiin luottaa, tapahtuu hyviä asioita. Sen hän osoitti hyvin vakuuttavasti. Mielessäni on keskustelustamme erityisesti hänen toteamuksensa, joka sopisi hyvin aikamme mietelauseeksi: utopioiden merkitys on erityisesti siinä, etteivät ne tarjoa vastauksia, mutta esittävät oikeita kysymyksiä.
Nyt Bregmanilta on ilmestynyt uusi kirja, Hyvän historia, jossa hän käy läpi ihmiskunnan vaiheita. Hän päätyy totutusta sotien ja konfliktien jaksottamasta ja ihmisen pahuutta korostavasta tulkinnasta toisenlaiseen historiaan. Ihmisen menestys ekosysteemissä ei ole ollut kiinni ahneudesta, väkivallasta ja itsekkyydestä, vaan evoluutiossa valinta on suosinut ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Erilaisissa kriiseissä ja katastrofeissa ihmiset pysyvät sittenkin enemmän rauhallisina kuin panikoituneina, kykenevät toimimaan ja pitämään huolta toisistaan.
Joukkotuhoaseet uhkaavat eniten turvallisuuttamme. Olisi siksi loogista, että niin maailman valtiot kuin niiden kansalaisetkin tekisivät kaikkensa biologisten, kemiallisten ja ydinaseiden uhan vähentämiseksi. Ihmiskuntana olemme kuitenkin jotenkin turtuneita. Tuhannet toimintavalmiit ydinkärjet on suljettu pois mielistämme. Miksi saamme kuolla päivittäin sodissa ja konflikteissa, onnettomuuksissa ja köyhyydessä, mutta emme saa kuolla koronavirukseen? 
Tunisialainen vihanneskauppias sai joulukuussa 2010 tarpeekseen korruptiosta, rikkaiden rikastumisesta, työttömyydestä ja ainaisesta toimeentulon huolesta. Hän päätyi äärimmäiseen ratkaisuun ja poltti itsensä.
Kamppailua yhteiskunnan johtajuudesta käydään koko ajan ja kaikkialla: politiikassa, työyhteisöissä, yliopistoissa ja mediassa. Omalle näkökulmalle maailman selittämiseen haetaan laajaa kannatusta. Kyse on hegemoniasta.
Suomalaisella herravihalla on pitkät juuret. Eliittivastaisuus on ottanut julkisessa nykykeskustelussa populismista kierteen, jossa luokkaerojen kaventamisen sijaan korostetaan eroja ja epäluuloja. Seuraukset ovat muuttaneet paitsi poliittista kenttää myös tapaa analysoida yhteiskunnallisia ilmiöitä. On avointa tieteen ja tutkimuksen halveksuntaa tai sitten pseudotieteellistä näppäröintiä.
Euroopassa on aina ollut populistisia puolueita – niin vasemmisto- kuin oikeistopopulistisia. Populismissa ei sinänsä ole vikaa, jos lähdetään perusajatuksesta: politiikan pitää heijastaa kansan tahtoa. Populistiset liikkeet ovat haastaneet jo tovin demokratiaa ja kysyneet, toimiiko se todella niin kuin pitäisi. Vastaus on: ei toimi. Mutta mitä tehdä?
Kun kiinnitin teini-ikäisenä rauhanmerkin olkalaukkuuni, tunsin olevani osa maailmanlaajuista sodanvastaista liikettä. Kylmä sota hyyti luissa ja ytimissä. Uutiskuvat napalmin polttamista lapsista kuristivat kurkkua. Mutta kaikkialla – siltä ainakin tuntui – ihmiset marssivat rauhan puolesta sotaa vastaan: Peace and Love!
Politiikan kauniit ja rikkaat tanssivat jo tähtien kanssa ja tekevät diilejä. He avautuvat elämänsä vastoinkäymisistä ja joskus onnen hetkistäkin. Tiedämme, mitä Liike nyt -aktivistit sanovat baaritiskin naiselle ja kuinka toisen puolen kansanedustaja kamppailee viinapirun kanssa.
Kun tapaamme vieraan ihmisen, kerromme hänelle yleensä nimemme. Nimi tekee tuntemattomasta vähemmän tuntemattoman.
Museovierailulla avautuvat silmät, aivoissa palasina oleva tieto järjestyy uudella tavalla ja myös erilaiset tunnekokemukset ravitsevat sielua, aivan kuten hyvää kirjaa lukiessa. Nyt vain kaikki aistit vahvistavat muutaman tunnin elämystä, joka tallentuu elämänkokemukseksi siinä missä eletty elämäkin.