Julkisuus muuttui jo aikaa sitten ja räjähti uuteen ulottuvuuteen internetin myötä. Se on globaalia ja medioitunutta, mutta myös keskittynyttä. Muutokset näkyvät niin Venäjällä Navalnyin perusteetonta vangitsemista protestoivissa mielenosoituksissa kuin Yhdysvalloissa Capitol-kukkulalle loppiaisena rynnineissä rettelöitsijöissä sekä heihin liittyvässä tarinankerronnassa ja uutiskuvissa.
Kummassakin on kyse demokratiasta. Ensimmäisessä sen puutteesta ja toisessa sen kipuilusta, jopa hauraudesta. Kummassakin on kyse riippumattoman ja luotettavan tiedonvälityksen puutteesta tai sen ongelmista, mutta myös julkisuuden näkyvän ja näkymättömän ristiriidoista – toisin sanoen julkisen ja yksityisen sfääreistä, jotka ovat uuden näkyvyyden paineissa.
”Älä lue kommenttiosiota”, pomppaa mieleeni automaattisesti, kun luen juttua ei-valkoiselta toimittajalta tai juttua, jossa on edustettuna ei-valkoinen ihminen. Vapaana jylläävien rasististen ja nativististen kommenttien lukeminen muistuttaa asioista, jotka laitan vaakalaudalle, kun olen esillä: turvallisuuteni, yksityisyyteni, ja kuulumisen tunteeni. Asioita, joita koetellaan muutenkin ei-valkoisen naisen arjessa. Ei ole sattumaa, että Me Too -kampanjan loi alun perin musta nainen. 