Janne Ankkanen taistelussa sortovaltaa vastaan Suomen Kuvalehden numerossa 45/1917
Janne Ankkanen oli anarkistinen omaneduntavoittelija ja ensimmäinen täysverinen suomalainen sarjakuvasankari, joka eli lyhyen, mutta kiihkeän elämän.
Matti Jutila kävi iltakävelyllä Hietaniemen hautausmailla ja pohdiskeli sen pohjalta Suomen sotien muistamista sekä monikulttuurista historiaa. Julkaistu alun perin Ytimen numerossa 4/2011.
P. E. Svinhufvudin niin sanottu itsenäisyyssenaatti istunnossa 4.12.1917. (Eric Sundström/Helsingin kaupunginmuseo)
Suomen kaltaisten pienten kansojen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamiseen ei riitä pelkkä oma tahto. Jos tapahtumia katsoo aikalaisten silmin, itsenäistymisen historia alkaa näyttää aivan toisenlaiselta.
Syksyn hieno uutinen oli, että kansainvälinen kampanja ydinasekiellon puolesta (ICAN) sai Nobelin rauhanpalkinnon. Suomi ei ollut mukana neuvotteluissa, ei äänestänyt sopimuksen puolesta eikä toistaiseksi ole allekirjoittamassa sopimusta, toisin kuin Ruotsi. Miksi näin? Lue loppuun
Kuva: Nick Tulinen
Suomessa ei ole kovin montaa ihmistä, joka olisi osallistunut EU:n neljännen rautatiepaketin valmisteluun ja neuvotteluun yhtä kädet savessa kuin meikäläinen. Uskallan siis väittää vastaan, kun kotimaiset päättäjät yrittävät jälleen kerran vierittää vastuuta päätöksistään EU:n syyksi: Kukaan ei tule painostamaan tai pakottamaan hätäisiin liikkeisiin rautateiden henkilöliikenteen kilpailulle avaamisen kanssa. Suomella ei ole tässä asiassa mitään kiirettä.
Kun keskusrikospoliisi ilmoitti, että Turun puukotuksia tutkitaan terroristisina murhina ja niiden yrityksinä, ajattelin välittömästi sen merkitsevän tiedustelulakien kiirehtimistä. Näin tapahtuikin. Ensimmäinen kiirehtimistä vaatinut taisi olla eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva, ja pian hänen jälkeensä myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö toivoi tiedustelulakien pikaista säätämistä. ”Näissä asioissa täytyy nyt kyllä toimia pikaisesti”, oli Niinistön viesti.
Ydin-lehden kansikuvan kynttilät kunnioittavat väkivallan uhreja kaikkialla maailmassa. Niiden hento lepattava valo muistuttaa meitä joukkotuhoaseiden, sotien ja konfliktien uhreista sekä terrori-iskuissa menehtyneistä – pelosta, väkivallasta ja kaltoinkohdelluista ihmisistä.
Väkivalta on punoutunut kaikkialle. Se ei säästä edes lapsia. Sitä on uutisissa ja dokumenteissa. Sitä on tapahtumissa, joissa olemme osallisina tai sivullisina. Väkivaltaa on viihteessä ja peleissä. Sitä on kansakunnan muistissa ja sukupolvien kokemuksissa.
ICAN-järjestön mielenosoitus Genevessä toukokuussa 2016. (Tim Wright, CC BY 2.0)
Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelut aloitettiin keväällä 2017. Suomi kuuluu neuvotteluja vastustaviin maihin.
YK:ssa sovittiin neuvotteluista ydinaseiden kieltosopimuksesta viime vuoden loppupuolella ja ensimmäinen neuvottelukokous pidettiin maaliskuussa New Yorkissa. Neuvotteluihin osallistui yli 130 valtiota. Niiden ensimmäisenä päivänä paikan päällä todistettiin erikoinen tilanne, kun sopimuksen vastustajat USA:n johdolla osoittivat mieltään neuvottelujen ulkopuolella.
Yhdysvaltojen YK:n suurlähettiläs Nikki Haley vetosi, että ydinaseita ei tulisi kieltää. Haleyn mukaan kieltosopimus ei ole realistinen eikä sen aika ole nyt. Tuomiopäivän kello, joka osoittaa ydinsodan läheisyyttä, siirtyi tammikuussa näyttämään kaksi ja puoli minuuttia vaille keskiyön.
Kelloa siirrettiin ennen kaikkea Yhdysvaltojen vastavalitun presidentin Donald Trumpin huolestuttavien ydinaselausuntojen vuoksi. Maailman ollessa lähempänä ydinsotaa kuin vuosikymmeniin, herää kysymys: jos ydinasekiellon aika ei ole nyt, niin milloin sitten?
Konflikteissa kuolee koko ajan ihmisiä: itäisissä osissa Ukrainaa, Syyriassa, Jemenissä, Etelä-Sudanissa. Nälänhätä uhkaa koko eteläistä Afrikkaa. YK:n ruokaohjelma tarvitsee välittömästi 200 miljoonaa dollaria kuivuudesta kärsivien auttamiseksi. Samaan aikaan YK:n jäsenmaat käyttävät rahaa surutta asevarusteluun, ”ruokimme” aseilla, ”autamme” pommeilla.
Oula Silvennoisen mukaan väärän tiedon perusteella ei voi tehdä oikeita poliittisia päätöksiä.
Kuva: Pekka Elomaa.
Kiinnostukseni historiaa kohtaan heräsi lapsena kuunnellessani isovanhempieni ja vanhempieni keskustelua, väittelyä ja riitelyä. Menneisyydessä oli jotain omituista ja kiehtovaa, mikä sai ihmiset vielä vuosikymmenienkin jälkeen kiihtymään. Sitä historian arvoitusta olen edelleen selvittämässä.
Tällä hetkellä olen muun muassa mukana suomalais-ruotsalaisessa Demokratian voimavirrat -hankkeessa. Syksyllä aloitan oman hankkeeni, jossa selvitetään Suomen ja holokaustin historiaa. Suomi on siitä erikoinen maa muuhun Länsi-Eurooppaan verrattuna, että meiltä puuttuu yleiskäsitys valtion ja yhteiskunnan suhteista kansallissosialistiseen Saksaan ja sen sotarikoksiin. Tämä aikakausi on ikään kuin kirjoitettu ulos Suomen historiasta. Jopa Ruotsissa asiasta puhutaan. Aikaisemmin tämän aiheen sivuaminen tutkimuksessa hyssyteltiin kuoliaaksi. Aika onneksi kuluu eteenpäin.
Tutkijoiden asema maailmassa ei ole kuitenkaan muuttunut. Tohtorien kantamiin miekkoihin kiteytyy heidän roolinsa yhteiskunnassa – toimia totuuden puolustajina. Kaikenlaisen valetiedon vyöry korostaa tarvetta pitää pää kylmänä ja olla aktiivisesti valtaamassa keskustelun pelikenttiä takaisin propagandistisilta tahoilta. Näen tutkijoilla ja akateemikoilla olevan vastuun yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta, myös populaareilla alustoilla. Kaikki tieteilijät humanistisista tieteistä luonnontieteisiin ovat samalla, tiedon, puolella.