Suomen julkinen terveydenhuolto on laadultaan Euroopan kärkeä ja kustannuksiltaan kohtuuhintaista. Nyt sairauksien hoidosta ollaan lohkaisemassa rahakas siivu yksityisille toimijoille. Aki Lindén kertoo, miksi niin ei pitäisi tehdä.
Kuva: Pekka Elomaa.
Arja: Mikä sinusta on hyvää suomalaisessa terveydenhuollossa? Monella eri mittarilla katsottuna rapakunnossa ei olla, mutta kuntien kyvyssä selvitä kasvavista sote-menoista väestön ikääntyessä on suurta vaihtelua.
Aki: Kunnallinen terveydenhuolto jakaantuu niin, että 40 prosenttia on perusterveydenhuoltoa ja 60 prosenttia erikoissairaanhoitoa. Joitain asioita on vuosien varrella siirtynyt perusterveydenhuollosta sairaanhoitopiireille, koska on ollut järkevää, että isommat kokonaisuudet vastaavat niistä. Julkisen rahoituksen osuus kaikesta terveydenhuollosta on puolestaan noin 75 prosenttia, eli kansalaiset maksavat ”suoraan omasta taskustaan” 25 %, mikä on eurooppalaisittain erittäin paljon.
On ehkä populistista sanoa, että eihän meillä ole kuin kaksi ongelmaa: terveyskeskuksen lääkärille ja hammaslääkärille pääsy. Kun ihmiset kysyvät toisiltaan, että kävitkö terveyskeskuksessa, he eivät tarkoita kaikkiaan niitä yli 30 erilaista palvelua, joita terveyskeskukset tarjoavat, vaan he tarkoittavat käyntiä terveyskeskuslääkärillä.
Mies kertoo tarinaa. Vastaa niin kuin tuntemattomalle kysyjälle kerrotaan: rauhallisesti, kiihkotta. Kamera ei näytä kasvoja, enkä muista tarinaa sanasta sanaan jälkikäteen, mutta sen perussanoma on tuttu.
Ydin-lehden keskustelussa Helsingin Kirjamessuilla tutkija Johannes Kananen korosti valtamekanismien erittelyn merkitystä – jos ja kun haluamme muutosta.
Viimeisten vuosikymmenten aikana monista käsitteistä ja yhteiskunnallisista arvoista on tullut otsikonomaisia ja sisällyksettömiä. Niin oikealla kuin vasemmalla ylistetään pohjoismaista hyvinvointimallia. Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta ei vastusta kukaan, poikkeuksena soinilaiset ja räsäsläiset, jotka eivät homoliittoja hyväksy.