Mielenosoittaja pitelee kullanväristä vessaharjaa Moskovassa 23. tammikuuta. Harjoja on käytetty mielenosoituksissa viittauksena Aleksei Navalnyin työryhmän tekemään elokuvaan, joka käsittelee niin sanottua ”Putinin palatsia” Mustanmeren rannalla. (Sergey Korneev, CC BY-SA 4.0)
Duumassa ei ole Putinille todellista vastusta, mutta kaduilla tilanne on toinen. Alkaako Venäjän uusi tulevaisuus sittenkin parkkipaikalta?
Trabantin etuvalo. Horia Varlan, CC BY 2.0.
EU:n itäisten jäsenmaiden ongelmat eivät todellisuudessa poikkea meidän ”läntisistä” haasteistamme, vaan molemmat ovat osa kollektiivisia identiteettejä hajottavaa modernisaatioilmiötä.
Nikolay Volnov, CC BY-SA 2.0
Venäjän oppositio on ahtaalla, mutta niin on valtiojohtokin. Vaikka opposition tarjoama vaihtoehto on ohut, Putinia saattaa silti jännittää, koska vanhat keinot pysyä vallassa eivät enää toimi.
Kuva: Pekka Elomaa.
Missä kulkevat markkinoinnin ja propagandan rajat? Onko kansanjoukkojen emootioiden tavoittaminen väistämättä populismia ja pahimmassa tapauksessa propagandaa? Ydin ja Ulkopolitiikka-lehden toimituspäällikkö Joonas Pörsti pohtivat propagandan olemusta ja myös hämmentävää aikaamme.
Arja: Olet kirjoittanut kirjan propagandasta. Kuvaat kirjassasi propagandistien tapoja ohjailla massoja sadan vuoden ajalta ja päädyt siihen, miten Isis houkuttelee vierastaistelijoita riveihinsä. Pohdit myös demokratian mahdollisuuksia propagandaa vastaan. Miltä tuntui katsella propagandistisia arkisto- ja uutisfilmejä?
Joonas: Propagandapuheiden katsominen on oikeastaan jatkoa sille, miten koko kirja sai alkunsa. Oli kaksi tapahtumasarjaa, jotka mielestäni näyttivät liittyvän yhteen. Ensimmäinen oli Yhdysvaltojen ja Britannian propagandakampanja Irakin valtaamiseksi. Toinen puolestaan Venäjän Krimin miehitys.
Kummatkin herättivät minussa henkilökohtaisia ja hyvin voimakkaita tunteita. Kummassakin tapahtumasarjassa oli systemaattista informaatiokampanjaa ja propagandaa ja ne myös rinnastuivat toisiinsa.