Oletteko huomanneet, että esimerkiksi maan suurimman lehden uutissivuilla on paljon kommentteja ja analyyseja?

Ne ovat enemmän mielipiteitä kuin journalistiset kriteerit täyttäviä uutisia. Kyse on kirjoituskisasta sarjassa vetoavin tarina. Tämä on informaatiovaikuttamista tai kuten aiemmin sanottiin, propagandaa. Propagandahan ei välttämättä ole valhetta mutta ei myöskään koko totuus.

Ydin-lehti ei ole uutislehti. Olemme mielipide- ja kulttuurilehti. Mutta silti päätoimittajana olen valinnut linjan, joka pyrkii tarinamaailman vastakkainasettelun ja mustavalkoisuuden sijaan välittämään rikasta ja monipuolista kuvaa todellisesta maailmastamme ja aikamme ilmiöistä. Se on myös kriittistä ajattelua ja kilvoittelua totuuden etsimisessä. Se on myös rauhantyön perustaa.

Olemmeko lehtenä huutavan ääni korvessa? Luultavasti. Olemmeko rauhaan sitoutumisemme vuoksi putinisteja? Emme, vaikka moni niin haluaa väittää. Putinin mielestä emme varmasti. Ajattelen myös niin, että etsivä löytää aina ulospääsyn – myös sodasta.

Poikkeukselliset ajat aina pandemian alkushokista hyökkäyssodan alkuun ovat arvatenkin muuttaneet tiedonvälityksen asemoitumista. Uudessa asennossa rauhanaktivistit mutta myös asiantuntijat ja tutkijat ovat joutuneet ahtaalle. Sodan ja rauhan kysymyksissä rauhan mahdollisuus loistaa poissaolollaan. Siellä se kuitenkin on!

Sotatieteilijä Ilmari Käihkö on kohdannut paineita, joissa asiantuntijuutta alistetaan puolustussotaa käyvälle Ukrainalle. Hänen mielestään tieteen politisointi uhkaa tutkijoiden sananvapautta ja samalla meidän kaikkien syvällisempää ymmärrystä maailmasta. Eikä hän ole yksin kokemuksiensa kanssa.Tiede ei voi politikoida. Se olisi jopa vaarallista.

Käihkö viittaa tammikuisessa Yle-kolumnissaan Winston Churchilliin, joka tunnusti valehdelleensa kansalaisille aikanaan varmasta voitosta. Käihkö kirjoittaa: ”Sotapropagandasta kumpuava perusteeton optimismi voi johtaa pettymykseen ja väärin ratkaisuihin tavalla, joka ei lopulta palvele ketään – ei edes ukrainalaisia.” Sodan politiikan logiikka on nähdä asiat mustavalkoisina. Tästä puhumme myös Ydin-keskustelussa.

On siis alleviivattava vahvasti sitä, että tieteen tehtävä on tuottaa tutkittua tietoa suurelle yleisölle, päätöksentekijöille ja tiedeyhteisölle.

Taidamme elää myös performanssien aikaa. Kaikenlaiset julkiset katumusharjoitukset ovat meneillään ikään kuin jälkikäteen voitaisiin kirjoittaa kulloisiakin olosuhteita uusiksi.

Presidentti Sauli Niinistö piti puheen suurlähettiläspäivillä elokuussa 2014. Hän asetti Ukrainan konfliktin Venäjän ja lännen väliseen epäluottamuksen ja vastakkainasettelun kierteeseen, jossa se oli sekä syy että seuraus. Hän sanoi myös, että diplomatian tarve oli Ukrainan kokoa suurempi. ”Ukrainan kriisin tuleva kulku on vielä tuntematon. On tarve syvälliseen harkintaan, myös itsekriittiseen. Ja meidän kannattaa kuunnella vähän niitäkin ääniä, jotka varoittavat juoksemasta syvälle uuteen kylmään sotaan äkkireaktiona, sivuilleen katsomatta ja miettimään pysähtymättä. Kyllähän sinne kuopan pohjalle nopeasti tippuu. Mutta ylösnousu onkin sitten toinen juttu.”

Pidän hyvin historiattomana julistaa joidenkin olleen oikeassa (esimerkiksi baltit) ja joidenkin olleen väärässä (esimerkiksi suomalaiset), jota tarjoillaan uutisvirrassa lähes viikottain. Ylipäätään Suomen asemaa geopolitiikassa – olkoonkin, että tulevaisuudessa olemme sotilaallisesti liittoutuneita – ei pidä määrittää Natorajaksi suhteessa Venäjään. Raja on toki tosiasia mutta eturintamaelo itse valittua.

Vuoden 2023 budjetissa muuten puolustusmenoihin käytetään 6,2 miljardia. Opetukseen- ja kulttuuriin 7,8 miljardia. Vaalikeskusteluissa vilahtavat valtionvelan korkomenot ovat 2,6 miljardia budjetin loppusumman ollessa 83,5 miljardia. Radikaalia on näemmä vaatia, ettei puolustusmenojen osuus ylittäisi Naton suosittamaa – kovin harva Natomaa siihenkään yltää – kaksi prosenttia bruttokansantuoteosuutta.

Kevään eduskuntavaalien mielenmaisemaa kuvaa hyvin Eduskuntatutkimuksen 20 -vuotisseminaarissa Anna Kontulan käyttämä puheenvuoro niin sanottujen vanhojen ja uusien puolueiden välisistä eroista. Hän käytti affektiivisuutta ja ideologisuutta kuvaamaan eroa. Ideologisuuteen kuuluu myös syvätieto, joka syntyy koetusta.

Ristiriitojen sovittelu ja yhteisten näkemysten hakeminen onnistuu ideologiaa ja syvätietoa edustavien puolueiden kesken paremmin kuin affektiivisten, tunteenomaisuutta korostavien välillä. Esimerkiksi tässä jaossa vihreät ja perussuomalaiset edustavat erilaisista näkemyksistään huolimatta affektiivisuutta.

Arvelen toki, että affektiivisuutta löytyy myös vanhoista puolueista etenkin silloin, kun syvätieto ei kohtaa puolueen arvoja. Mutta huomio avaa kiinnostavia ulottuvuuksia.

Ydin-lehti tarjoaa presidentti Tarja Halosen punnitun puheenvuoron Afganistanin operaatiosta. Tarkastelemme myös siitä tehtyjä eri selvityksiä. Hämmästyttävää on, että ulkoministeriö nostaa tärkeäksi operaation Nato-jäsenyyden hakemisessa, jota ei operaatioon lähdettäessä pidetty tärkeänä vaikkakin kumppanuus mainittiin. Mutta niin mainittiin Euroopan toimijuuden itsenäisyyden vahvistaminen ja ennen muuta Afganistanin turvallisuustilanteen vakauttaminen humanitaarisen avun, kehitysyhteistyön ja siviilikriisinhallinnon keinoin.

Kirjoitamme myös hakkeroiduista lentokieltolistoista. Listojen alkuperä liittyy sekin terrorisminvastaiseen sotaan. Muistelemme myös vanhoja. Ydin-lehden päätoimittaja Elina Sana (entinen Suominen) varjeli lähdettään viisikymmentä vuotta. Kyseessä oli Zavidovo-vuoto ja Ydin-lehden Y.Y.Antosen haastattelu, joka selvitti vuodon motiiveja.

Kimmo Elo kirjoittaa Saksan asemasta ja siihen liittyvästä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ajattelusta, joka on kovin huonosti välittynyt Suomeen. Zeitwende lähtee siitäkin, että pitää nähdä myös Ukrainan sodan jälkeiseen aikaan. Folke Sundman toivoo siitä myös käyttövoimaa monenkeskisen sopimisen maailmaan ja sen järjestyksen uudelleen rakentamiseen.