Ville Luukkanen on kestävän kehityksen ammattilainen.  Ydin 2/2023 numerossa hän kirjoittaa amerikkalaisesta köyhyydestä.

Ihmislaji on noussut materiaalisen elintason portaita puutteesta kohti yltäkylläisyyttä. Talouskasvun ja köyhyyden vähentymisen positiivinen korrelaatio alkoi kuitenkin piiputtaa 80-luvulta eteenpäin. Mitä neuvoksi?

Evoluution pitkässä kaaressa köyhyys on ollut luonnonkatastrofien, tautiepidemioiden ja nälänhätien aiheuttamia suuria väestökatoja. Kohtaloita, joille on mahdettu vain vähän. Modernissa köyhyydessä on kysymys oikeudesta kehitykseen: miten tuottavuusloikan hyödyt on jaettu oikeudenmukaisesti? Työväenliike nosti kysymyksen pöydälle kansallisesti.  Dekolonisaatio teki siitä kansainvälisten suhteiden polttopisteen.

Kiinan johdolla Aasian tiikerit ovat lyöneet pöytään kovan vaihtoehdon. Kaakkois-Aasian muuttaminen maailman tehtaaksi on tunnetusti nostanut satojen miljoonien elintasoa. Aasian mallin hyötyjä ja haittoja on pohdittu jo tovi. Vähemmälle huomiolle on jäänyt jotain dramaattisempaa. Amerikan yhdysvallat, maailman dynaamisin talous, on menettänyt kykynsä vähentää köyhyyttä.KuvaKuva

Vuosina 1937-40 Yhdysvaltain teollisuusliitto (National Association of Manufacturers, NAM) kampanjoi rajusti vapaan markkinatalouden puolesta.  NAM kustansi yli 45000 mainostaulua muistuttamaan amerikkalaisen elämäntavan ylivertaisuudesta. Niissä kerrottiin, että Yhdysvalloissa oli maailman lyhin työaika, korkeimmat palkat ja korkein elintaso.

New Deal-politiikan menestyksen pelättiin myrkyttävän ihmisten mielet sosialismilta haiskahtavalla valtiokeskeisyydellä. Ihmiset eivät saaneet unohtaa sitä, mikä Amerikasta teki mahtavan: vapaan markkinatalouden voima nostaa kaikki halukkaat köyhyydestä.

NAM-kampanja ei ole pelkkä alaviite propagandan historiassa. Vioistaan huolimatta Amerikka oli paras. Yhdysvalloissa OLI 1940-luvulle tultaessa maailman korkein elintaso, josta pääsi osalliseksi keskimäärin suurempi joukko ihmisiä kuin missään muualla. Köyhyys ei kuitenkaan vähentynyt automaattisesti.

Köyhyyden vähentämisen älyllinen pääarkkitehti,  John Kenneth Galbraith, argumentoi vahvasti julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen puolesta. Poliittisesta retoriikasta riippumatta kaikki liittovaltion hallinnot vähensivät köyhyyttä aktiivisesti.

Rooseveltin New Dealin hengessä JFK ajoi Uutta Rajaa (New Frontier) ja Lyndon Johnson Hienoa Yhteiskuntaa (Great Society). Jopa Nixon yritti jatkaa sosiaaliturvan laajentamista liittovaltion tasolla.  Hän harkitsi jopa perustulon lanseeraamista.

Köyhien amerikkalaisten määrä laski tasaisesti aina 1970-luvun puoleen väliin asti. Öljykriisin iskiessä jo 25 miljoonaa amerikkalaista eli köyhyysrajan alapuolella.

***

Globalisaatio siirsi investointien painopisteen nouseville markkinoille. Yhdysvaltain finanssisektori kasvoi räjähdysmäisesti samalla kun tuotanto näivettyi. Köyhyysaste vaihteli 10-15 prosentissa, mutta köyhyyden määrä kasvoi tasaisesti. 2020-luvulle tultaessa 40 miljoonaa amerikkalaista oli pudonnut köyhyysrajan alapuolelle.

Kehitys ei tapahtunut huomaamatta. Bill Clintonista eteenpäin presidentit ovat yrittäneet löytää uusia lääkkeitä vanhaan tautiin mutta huonolla menestyksellä. Kasvu ei enää yksin kaventanut eriarvoisuutta, vaan lisäsi sitä. Köyhyys imeytyi työmarkkinoihin. Pelkillä ansiotuloilla ei enää pystynyt nousemaan köyhyydestä. Tarvittiin lisää pääomia.

Uudella vuosituhannella aktiivinen sosiaalipolitiikka haudattiin. Köyhyys piti nitistää kasvavien rahoitusmarkkinoiden ehdoilla. Clintonin ja Bushin resepti oli tarjota mahdollisimman paljon kulutusta ja omistusta luotolla.

1940-luvulla täydellistynyt amerikkalainen unelma, omakotitalo autoineen, pidettiin hengissä ruiskuttamalla luottokelvotonta lainaa mahdollisimman laajalle. Finanssikriisi vuonna 2008 puhkaisi kuplan ja suisti lisää ihmisiä köyhyyteen. Uutta köyhyyden vähennysreseptiä ei löytynyt.

**’

Uuden sukupolven akateemikko ja Pulitzer-voittaja  Matthew Desmond jatkaa Galbraithin viitoittamalla polulla, mutta argumentoi paljon radikaalimmin. Amerikkalainen köyhyys ei ole vaurauden ikävä jakojäännös, vaan sen tärkeä edellytys. Uudessa bestsellerissään Poverty, by America, Desmond väittää hyvinvoivan amerikkalaisen keski- ja yläluokan loisivan köyhyyden kustannuksella.

Sosiaaliturva ja verotus on suunniteltu suosimaan köyhyysrajan yläpuolella eläviä. Varakkaat käyttävät kasvavan köyhyyden hyödykseen. Vanhat slummivuokraus- ja siirtomaatavarakauppabisnesmallit palaavat uusissa kuoseissa. Desmond kieltää olevansa marxilainen, mutta puhuu sumeilematta riistosta.

Koko toisen maailmansodan jälkeinen maailma perustui amerikkalaisen unelman ylivertaisuuteen.  Mitä merkitsee kansainväliselle järjestelmälle, jos amerikkalainen unelma on kuollut eikä sitä pystytä herättämään henkiin?  Kylmässä sodassa järjestelmät kilpailivat köyhyyden vähentämisen tehokkuudesta.  Amerikka voitti Neuvostoliiton selvästi.

Entä nyt? Onko kiinalainen malli ohittanut lännen? Ei vielä. Kiina on toki todistanut, että eväämällä järjestelmällisesti ihmisoikeudet, massojen köyhyydestä voidaan uuttaa harvojen vaurautta. Kiinan malli ei ole kuitenkaan osoittanut, miten nouseva elintaso tuottaa tasa-arvoa. Silti se ravistelee amerikkalaista unelmaa.

Atlanttisen maailmanjärjestyksen nousu toisen maailmansodan keskellä ei ollut itsestäänselvyys. Taloudellisen mahdin edistäminen pysyvällä maailmanlaajuisella sotilaallisella läsnäololla oli askel tuntemattomaan. Sen piti olla enemmän kuin imperialismin kopiointia.

Amerikan Yhdysvaltojen kutsumuskohtalon (manifest destiny) laajentaminen globaaliksi missioksi edellytti, että amerikkalainen vaikutus demokratisoi ja tasa-arvoistaa. Jos usko unelmaan häviää, rakennelma uhkaa kaatua.

***

Tilanne on paha, jos uskovaisetkin alkavat epäillä. On dramaattista, että sosiaalipolitiikan kohtaloyhteys globaaliin turvallisuuteen myönnetään nykyisellään jopa turvallisuuspoliittisten ”haukkojen” parissa. Yhdysvaltain hegemonian perinteikkään vahdin, Council on Foreign Relationsin (CFR), pitkäaikainen johtaja  Richard Haas kiteyttää asian niin, että Yhdysvaltojen globaali vaikutus riippuu suoraan demokratian kotimaisesta kantokyvystä ja että sen puolesta hän pelkää.

Haasin näkemykset eivät ole pelkästään vastareaktioita trumpilaiseen populismiin. Niiden taustalla on huoli turvallisuuspolitiikan pitkien linjojen jatkuvuudesta: uskooko maailma riittävästi amerikkalaiseen unelmaan?

Amerikkalainen eriarvoisuus on geopoliittisesti merkityksellistä useammasta vinkkelistä. Kiina-Venäjä-akselin kiihtyvä haaste Yhdysvalloille on osin seurausta siitä, että kilpailijat haistavat sisäisen heikkouden. 1980-luvulla Reaganin hallinto lopetti liennytyksen ja kiihdytti kylmää sotaa samasta syystä. Toki tehden käännöksen myöhemmin. On äärimmäisen vaikea nähdä Yhdysvaltojen hajoavan kuten Neuvostoliiton. Mutta yhtä vaikeaa oli nähdä sama Neuvostoliiton kohdalla.

Ei ole tärkeää ennustaa Yhdysvaltain perikatoa. Mutta on olennaisen tärkeää pohtia erilaisia skenaarioita. Eriarvoisuuden kasvu on yhteiskunnallinen musta joutsen – lähes näkymätön voima, joka iskiessään aiheuttaa vähiten todennököisiä vaikutuksia.

Oman historiamme erityispiirre on, että toisin kuin muualla lännessä, Suomessa Neuvostoliiton sisäisillä heikkouksilla ei saanut spekuloida. Toivottavasti emme toista samaa virhettä Yhdysvaltojen suhteen nyt, kun olemme sitoneet oman turvallisuutemme atlanttiseen järjestykseen tiukemmin kuin ikinä vanhaan Neuvostoliittoon.

On myös tunnustettava, että Yhdysvaltojen eriarvoisuus on meidän eriarvoisuuttamme. Olemme osaa samaa länttä. Meihin on iskostunut syvälle usko länsieurooppalaisen sosiaalisen mallin paremmuudesta. Onko se? Jos ylivertaisen amerikkalaisen unelman veto on hiipunut, mitä Eurooppa tarjoaa vaihtoehdoksi?

Sellaista ei vielä ole. Euroopan on kyettävä osoittamaan kykynsä ja halunsa kuroa umpeen sisäiset tasa-arvokuilunsa. Sota Ukrainassa korostaa sitä. Tappion välttäminen on suhteellisen helppoa. Rauhan voittaminen on paljon vaikeampaa.

Mikä on se eurooppalaisen solidaarisuuden malli, joka on houkuttelevampi kuin amerikkalainen unelma ja johon eurooppalaisten enemmistö voi sitoutua? Sellainen nimittäin tarvitaan perustaksi mille tahansa kestävälle eurooppalaiselle turvallisuusratkaisulle.

***

Turvallisuuspolitiikkaa on talouspolitiikkaa – ja erityisesti sosiaalipolitiikkaa. Yhdysvallat on aina ymmärtänyt tämän. Atlanttiseen arkkitehtuuriin sisällytettiin siksi YK, muut Bretton Woods-instituutiot, Marshall-apu ja kaikki sen seurannaiset.

Sääntöjen seuraamisesta piti seurata köyhyyden vähentyminen. Nyt vanha sapluuna on rikki. Miten saada köyhyys vähentymään yltäkylläisyyden tyyssijoissa? Jos luottamuksen ja solidaarisuuden vahvistamiseen ei löydy uusia ratkaisuja, edessä on lisää arvaamatonta turbulenssia. Pahimmillaan meidänkin pitää kääntää Suomen kehitysyhteistyö köyhyyden vähentämiseen Amerikassa.