Elvis oli ja on ilmiö: rock’n rollin kuningas, loistava viihdetaiteilija ja yksi suurista kaupallisista menestyjistä kautta aikojen. Baz Luhrmannin elokuva Elvis päivittää myyttiä.

”Elvis menetti tosiasialliset mahdollisuutensa elää tavallista kansalaisuutta varhain, viimeistään 21-vuotiaana eli 1956. Siitä lähtien hänen elämänsä oli varjomaista, joka ei voinut olla ilman syvällisiä vaikutuksia. Menetettyjen arvojen tilalle täytyi loihtia illuusion revontulia. Rahalla sellaiset järjestyivät helposti.”

Näin Peter von Bagh kuvaa Elvis Presleyn elämää ja Memphisin Gracelandin hullunmyllyä Love-kirjassa 1977.  Gracelandin rautaportin edessä päivysti kahdenkymmenen vuoden ajan faneja – toiveena nähdä edes välähdys Elviksestä. Graceland oli kaikkea sitä, mitä voi ostaa. Ylellinen koti perheelle, joka oli elänyt köyhyydessä ja jonne Elvis palasi aina kuin turvaan. 

Cadillacit ja jalokivet olivat Elviksen rakkauksia. Ujon, aran ja henkilönä myyttisen salaperäiseksi jääneen Elviksen ympärillä oli henkivartijoita, sukulaisia, ystäviä ja siipeilijöitä aamusta aamuun. Heitä kaikkia Elvis elätti. Manageri eversti Tom Parker tiristi sitten viimeisetkin mehut. Elvis kuoli 1977 sydänkohtaukseen 42-vuotiaana.

Vuoden 1968 televisiokonsertti oli Elviksen elokuvakauden jälkeinen ensimmäinen live-esiintyminen seitsemään vuoteen.  Minullakin oli Chen ohella Suosikin juliste kyseisestä konsertista. 19-vuotiaan Elviksen uran alkua en muista. Vietin vauvaelämää 1954, kun Elvis levytti That’s All Right (Mama). Mutta vuoden 1968 liittyi monia kuohuttavia asioita: Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhat, Praha, Pariisin opiskelijamellakat, Mustat pantterit – ja Elvis.

”…On oltava vielä joskus rauha ja keskinäinen ymmärrys…Kun voin ajatella, puhua. Kun voin seistä, kävellä. Kun voin unelmoida, anna unelmieni tulla todeksi juuri nyt.”

If I Can Dream, Elvis

Mustaan nahkapukuun sonnustautunut Elvis on konsertin akustisessa osuudessa rento ja täynnä huumoria. Hän juttelee muusikoiden ja yleisön kanssa, unohtaa joskus sanat ja hymyilee valloittavasti. Ohjelman lopun If I Can Dream -esitys on yksi hienoimmista koskaan levytetyistä rauhan- ja kansalaisoikeusliikkeen lauluista. 

Ehkäpä senkin vuoksi ostin von Baghin Elvis-kirjan. Enkä voinut jättää väliin Baz Luhrmannin elokuvaakaan. Minulla on myös Toronton kirpputorilta löydetty peltinen mainoskyltti, jossa Elvis kultapuvussa mainostaa Epiphone-kitaraa.

Australialainen Luhrmann on muun muassa Moulin Rougen (2001) ja The Great Gatsbyn (2013) ohjaaja. Hyvää hänen näkemyksessään on keskittyä Elviksen ja Tom Parkerin väliseen suhteeseen, jonka voi kiteyttää riistetty ja riistäjä -asetelmaksi.  

En erityisemmin innostunut Parkerin haahuilusta tunnontuskaisena ennen kuolemaansa tyhjässä konserttisalissa. Parker kelaa siinä omaa osuuttaan Elviksen elämässä ja kuolemassa. En pitänyt liioin, ehkä Elviksen Marvel- innostuksesta, saatua ideaa käyttää sarjakuvamaisuutta ajankuvan pohjustamiseksi. Se voi toki vedota videopelisukupolveen. 

Itse elokuva ei ihan hurmannut mutta Austin Butler hurmasi. Hän onnistuu tekemään spektaakkelista vangitsevan, kiehtovan ja todellakin katsomisen arvoisen! Butler on yhdysvaltalainen 31 -vuotias muusikko, näyttelijä ja malli.

Elokuva on kuvattu Australiassa koronakurimuksen aikana. Parkeria esittänyt Tom Hanks sairastui tautiin itsekin. Austin Butler puolestaan uppoutui Elviksen eleisiin, ilmeisiin ja tulkintoihin kahden vuoden aikana niin syvästi, että hän miltei hukkasi itsensä. Butler soittaa elokuvassa kitaraa ja myös laulaa livenä roolihenkilönsä Elviksen keikat ja konsertit.

Äänivalmentajan avulla hän muokkasi ilmaisuaan ja ääntään niin lähelle Elviksen omaa kuin mahdollista. Elokuvan lopun Las Vegas-osuudessa tosin Elviksen ja Austinin lauluääntä on miksattu yhteen. Eihän sitä voi muuta sanoa kuin, että Butler on ilmiömäinen Elvis pikkusormea myöden!

Etelän valkoiseen köyhälistöön kuulunut Elvis Presley sai musiikilliset vaikutteensa mustasta musiikista, gospelista ja rhythm and bluesista. Elvis rikkoi rotuerottelun rajoja ja ylitti kulttuurisia ristiriitoja. Musiikillisesti hän oli tinkimätön ja ehdottoman näkemyksellinen niin äänitysstudiossa kuin esiintymislavalla. Elvis hallitsi itse musiikillista taiteilijuuttaan, Parker kaikkea muuta.

Elviksen ääniala oli vaikuttava. Ja sitten olivat tietenkin Elviksen liikkeet!  Synnillinen seksuaalisuus oli amerikkalaiselle perhearvoja korostavalle valtavirralle liikaa. Ed Sullivanin tv-showssa Elvistä kuvattiin vain vyötärön yläpuolelta. 

Elvis jakoi mielipiteet: musiikkikriitikoille hän oli joko jännittävä kumouksellinen tai vääntelehtivä halveksittavan mustan musiikin esittäjä.  Omistautuneille faneille jumala. Parker ymmärsi rahastaa myös Elvistä inhoavat sopivilla tuotteilla.

Elvis ei halunnut tai ei saanut sotkeutua päivän politiikkaan. Mutta mustien kansalaisoikeusliikkeen kannalta hänellä oli merkitystä. Afroamerikkalainen musiikki herätti Elviksen myötä kiinnostusta myös valkoisissa ja radioasemat alkoivat soittaa mustia artisteja, tosin ajan kanssa. 

Elvis ei peitellyt omaa läheistä suhdettaan mustaan kulttuuriin ja mustiin musiikoihin. Häntä ei olisi ollut ilman kumpaakaan. Luultavasti nyt käytäisiin keskustelua kulttuurisesta omimisesta. Joitakin omimisartikkeleita onkin Elvis-tutkimuksessa julkaistu. Kulttuuri on kuitenkin aina erilaisten vaikutteiden imemistä ja niiden sulattamista sekä uusintamista. Big Mama Thortonin Hound Dog on hieno mutta niin on Elvis Presleynkin ajokoira. Kummallakin on esityksissään oma autenttinen äänensä.

Walter Earl Brown teki viime minuuteilla Elvikselle 1968 televisiokonserttiin If I Can Dream-kappaleen Elvikselle tärkeästä aiheesta. King oli murhattu huhtikuussa, Kennedy kesäkuussa. Elvis halusi levyttää Kingin kuuluisaa puhetta mukailevan kappaleen tässä tunnekuohussa. Elokuvassa Elviksen kappalevalintaan liittyy myös mustan pastorin ajatus, että kun ei löydy oikeita sanoja vaikeassa tilanteessa, voi laulaa – ja samalla ottaa kantaa. 

Nauhoituksessa taustakuorolaiset itkivät eikä Elvis itsekään välttynyt liikutukselta. Elvis itse sanoi, ettei hän halua laulaa enää koskaan mitään muuta kuin sellaista, johon hän itse uskoo. Lupaustaan hänen oli vaikea pitää.

Luhrmannin Elvis saa miettimään viihdeteollisuuden raadollisuutta. Kun artisteista tulee tavaroita, heistä tulee myös riiston kohteita. Enemmin tai myöhemmin ihminen murtuu. Eversti Parker kaupallisti Elviksen muusikkona, näyttelijänä ja viihdetaiteilijana jättämättä jäljelle edes sielua. 

Peliriippuvainen Parker teki sopimuksia, joilla hän sitoi Elviksen Las Vegas-turpeeseen ja yleisemminkin esiintymiskierteeseen, josta ei ollut irtipääsyä. Parker ei ollut eversti eikä edes Parker, vaan hollantilainen laittomasti Yhdysvaltoihin rantautunut rahanahne huijari. Elokuva väittää, että tästä syystä Elvis ei koskaan tehnyt maailmankiertuetta. Parkerilla ei nimittäin ollut passia. Lisäksi hän katsoi, että televisioidut konsertit välittivät Elviksen maailmalle aivan riittävällä ja rahakkaalla tavalla.

Myöhemmin Elviksen kuoleman jälkeen Parkerin toimien kyseenalaisuus voitiin todentaa kuolinpesän kanssa käydyn oikeuskäsittelyn seurauksena. Mutta elokuvan Parkerin julkinen erottaminen Las Vegas -showssa on fiktiota. Faktaa on, että välit olivat kiristyneet ja ero oli edessä. Mutta Elviksen kuolema ehti ensin.

Elviksellä oli vaikeuksia unen kanssa. Hänen kerrottiin nukkuneen vain kolme tuntia yössä ja samalla ihmeteltiin, kuinka hän jaksoi silti olla niin energinen lavalla. Ratkaisu löytyi pillereistä. Tohtori Nickin lääkelaukussa oli unilääkkeitä, piristeitä ja muitakin stimulantteja, joihin Elvikselle kehittyi riippuvuus.  Tulee pakostakin mieleen Michael Jackson, Neverland ja anestesialääkkeet. 

Elokuvan ja myös todellisuuden hyytäviä repliikkejä on Parkerin kommentti Elviksen terveyden romahtaessa: ”Ainoa asia, millä on merkitystä, on se, että Elvis nousee lavalle tänä iltana.”

Elviksen esiintymisiin liittyi aina liike. Kun fanit hullaantuivat niistä, hän vatkasi lantiota entistä kiihkeämmin. Jopa levytystilanteissa hän antoi kaikkensa. Hikeä ei säästelty. Hänen verenpaineensa huiteli konserttien jälkeen aivan omissa sfääreissään. 

Oli pilleririippuvuus ja etelän pojan ruokatavat: muusatut perunat, pähkinävoi ja pekoni. Viimeisissä esiintymissään voi nähdä loppuun ajetun, sairaan ja ylipainoisen Elviksen. Mutta ääni on edelleen komea ja täynnä Elvikselle tuttua tyylikästä mahtipontisuutta tai rockin mumisevaa beebabbaluuta ähkäisyineen. 

Elvis on jättänyt rakennuksen, mutta ei musiikkia eikä kulttuurihistoriaa. 

Elvis (2022)
Ohjaus: Baz Luhrmann
Käsikirjoitus Baz Luhrmann, Sam Bromell, Craig Pearce, Jeremy Doner,
Tuottajat: Baz Luhrmann, Gail Berman, Catherine Martin, Patrick McCormick, Schuyler Weiss,
Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Olivia DeJonge, Richard Roxburgh
159 minuuttia
Kuva Elvis 1