Lviv, tunnettu myös nimillä Lemberg, Lwów ja Lvov, sijaitsee nykyisin Länsi-Ukrainassa lähellä Puolan rajaa. Kaupunki on keskeisessä roolissa ihmisoikeusjuristi Philippe Sandsin teoksessa, joka käsittelee kansainvälisen oikeuden historiaa.
Lviv on ehtinyt kuulua Itävalta-Unkarin keisarikunnalle, Puolalle, lyhytikäisille Ukrainan ja Länsi-Ukrainan kansantasavalloille sekä Neuvostoliitolle. Ennen Neuvostoliittoa natsi-Saksa valloitti sen. Juutalaiset, joita oli kolmasosa kaupungin väestöstä, tapettiin. Puolet asukkaista oli puolalaisia, joita myös vainottiin. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto pakkosiirsi eloonjääneet Puolaan. Tilalle siirrettiin venäläisiä ja ukrainalaisia.
Ennen toista maailmansotaa Lembergissä asuivat ja opiskelivat kaksi juristia, Rafael Lemkin (1900-1959) ja Hersch Lauterpacht (1897-1960), joista ensimmäinen kehitti käsitteen kansanmurha ja jälkimmäinen käsitteen rikos ihmisyyttä vastaan.
Sandsille käsitteet olivat työn kautta hyvin tuttuja, mutta henkilöt eivät. Kun Sands kutsuttiin Lvivin yliopistoon luennoimaan, hänelle tuli yllätyksenä, että Lemkin ja Lauterpacht olivat kotoisin samasta kaupungista.
Kaupungilla on Sandsille myös henkilökohtainen merkitys, sillä hänen isoisänsä Leon Buchholtz oli syntyisin Lembergistä. Leon muutti lapsena perheineen Wieniin, Itävalta-Unkarin keisarikunnan pääkaupunkiin. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin hajotti keisarikunnan, siirsi Lembergin hallinnan Puolalle ja teki Leonista kansallisuudeltaan puolalaisen. Maailmansotien välissä Leon ehti kuitenkin opiskella insinööriksi, perustaa yrityksen ja elää hauskan wieniläisen varhaisaikuisuuden.
Samoihin aikoihin uuden Itävallan pääkaupungin katuja asteli myös eräs elämäänsä ja taiteelliseen uraansa pettynyt korpraali. Sittemmin korpraalista tuli Führer. Vuonna 1938 Itävalta liitettiin natsi-Saksaan. Leon ja kaikki muutkin Wienin juutalaiset menettivät omaisuutensa, myöhemmin suurin osa heistä myös henkensä. Leon pakeni Pariisiin ja liittyi vastarintaliikkeeseen.
Leonin vaimo ja lapsi, Sandsin tuleva äiti, jäivät kuitenkin aluksi Wieniin. Maailmanlaajuisten historiallisten tapahtumien keskelläkin yksilön tunteilla on valtava merkitys. Aviopari vietti kolme vuotta erillään, enemmän keskinäisten ristiriitojensa kuin sodan vuoksi.
Sands jäljittää isoisänsä, Lemkinin ja Lauterpachtin tarinoita, jotka risteävät maantieteellisesti ja ajallisesti.
Toista maailmansotaa edeltävillä historiallisilla tapahtumilla oli suuri merkitys kummankin juristin ajattelulle. 1,2 miljoonan armenialaisen joukkomurha vuonna 1915 järkytti Lemkiniä: kansainvälisen oikeuden mukaan Turkilla oli ehdoton suvereniteetti, eikä ollut keinoa rangaista sitä kansalaistensa tappamisesta.
Lauterpacht puolestaan alkoi tutkia kansainvälistä oikeutta. Hänkin oli huolissaan siitä, että valtiolla oli absoluuttinen valta kansalaisiinsa. Yksilöllä ei nähty olevan oikeuksia, jotka olisivat olleet riippumattomia valtiosta. Hänestä yksilöllä tuli olla ”kansainvälisiä oikeuksia”, nykytermein kansainvälisesti tunnustettuja ihmisoikeuksia.
Ajatus, että oli olemassa rikoksia, joista valtioita ja niiden johtajia voitaisiin tuomita kansainvälisessä oikeudessa, syntyi siis vuosikymmeniä ennen holokaustia, toisen maailmansodan päättymistä ja Nürnbergin oikeudenkäyntejä.
Antisemitismi oli voimakasta jo Itävalta-Unkarissa. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa Lembergissä oli myös pogromeja, paikallisia juutalaisvainoja. Niinpä Lauterpacht muutti Iso-Britanniaan jo 1920-luvun alussa. Lemkin puolestaan loi juristin uraa Varsovassa, kunnes Saksa hyökkäsi Puolaan vuonna 1939. Monien pakolaisvaiheiden jälkeen hän asettui Yhdysvaltoihin.
Kirjan neljäs päähenkilö on [Hans Frank, miehitetyn Puolan kenraalikuvernööri. Lemkinin ja Lauterpachtin tapaan Frank oli juristi, mutta toisin kuin he, hän kannatti yksilön ehdotonta alistumista valtiolle. Tätä valtaa hän johdonmukaisesti toteutti miehitetyssä Puolassa.
Frankin toimintaa ohjasi rotuajattelu, jonka mukaan slaavit ja juutalaiset kuuluivat saksalaista alempaan rotuun. Natsi-Saksan kuudesta tuhoamisleiristä neljä (Bełżec, Sobibór, Treblinka ja Majdanek) sijoittuivat kenraalikuvernementin alueelle. Saksalaismiehityksen alkaessa alueella asui 3,5 miljoonaa juutalaista, joiden tuhoamista Frank piti kunnia-asianaan. Yksittäisiä ihmisiä lukuunottamatta Sandsin isoisän, Lemkinin ja Lauterpachtin sukulaiset kuolivat holokaustissa.
Lemkinin ja Lauterpachtin kehittämiä käsitteitä kansanmurha ja rikokset ihmisyyttä vastaan käytettiin ensimmäistä kertaa Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Ensimmäistä kertaa tunnustettiin myös, että ne ovat osa kansainvälistä oikeutta, ja että niistä voitiin syyttää valtioita ja niiden johtajia. Lauterpacht oli mukana oikeudenkäynnin brittiläisessä delegaatiossa, kun taas Lemkin oli sinnikäs taustavaikuttaja. Frank puolestaan tuomittiin kuolemaan yhdentoista muun natsijohtajan kanssa.
Samaan aikaan luotiin myös käsitys ihmisoikeuksista, jotka ovat riippumattomia yksittäisen valtion kansalaisilleen myöntämistä oikeuksista. Ne kirjattiin Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistukseen.
Lauterpachtin ja Lemkinin hahmottelema ajatus kansainvälisestä rikosoikeudesta toteutui kuitenkin vasta vuonna 1998. Kansainvälinen rikostuomioistuin perustettiin Jugoslavian hajoamissotien ja Ruandan sisällissodan hirmutekojen aiheuttaman kansainvälisen järkytyksen myötä. Sands oli mukana rikostuomioistuimen neuvotteluprosessissa.
Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteillä on kuitenkin keskeinen ero. Kansanmurha, josta suomen kielessä käytetään myös nimitystä joukkotuhonta, viittaa tietyn ihmisryhmän tarkoitukselliseen tuhoamiseen. Rikos ihmisyyttä vastaan puolestaan nostaa keskiöön yksilön ja tämän kokeman vääryyden tietyn ryhmän jäsenenä. Kansanmurha kohdistuu ryhmään, rikos ihmisyyttä vastaan yksilöön.
Käsitteistä kansanmurha on nykyisin käytetympi. Sandsin mukaan rikokset ihmisyyttä vastaan olisi kuitenkin oikeudellisessa mielessä kansanmurhaa hyödyllisempi käsite, sillä voi olla vaikea osoittaa, että tiettyyn ihmisryhmään kohdistuvat ihmisoikeusrikokset ovat tarkoituksellisia. Lisäksi kansanmurhan käsitteessä painopiste on ryhmässä, mikä voi johtaa siihen, että kansanmurhan uhriksi nimeämisestä tulee ryhmäidentiteetin merkittävä osa, jolloin ryhmien välisiä eroja korostetaan ja luodaan edellytyksiä konfliktien jatkumiselle.
Paluu Lembergiin ei ole vakavasta teemastaan huolimatta synkkä. Sandsille kansanmurha ja rikokset ihmisyyttä vastaan ovat syvästi henkilökohtaisia ja sukuperintöön liittyviä käsitteitä eivätkä pelkästään juridisia termejä. Juridiikka näyttäytyy toivon välineenä: yhteinen käsitys ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä rikosoikeudesta on yritys järjestää maailma sopimusperusteiseksi.
Nykyisin, kun ihmisoikeuksia kyseenalaistetaan ja kansainvälinen sopimusperusteisuus horjuu, Sandsin kirja on vielä ajankohtaisempi kuin vuonna 2016, jolloin kirja ilmestyi Iso-Britanniassa. Lauterpachtin ja Lemkinin kehittämät käsitteet ovat välineitä, joiden avulla voi jäsentää todellisuutta ja pyrkiä oikeuden toteuttamiseen myös silloin, kun toivon ylläpito tuntuu vaikeimmalta.
Philippe Sands:
Paluu Lembergiin. Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurilla.
Teos, 2023. Alkuteos ilmestynyt 2016.
Suom. Titia Schuurman
613 s.