Joet, uomat ja purot

Yli viisisataa tekstisivua ja sata sivua nootteja ja kirjallisuusluetteloa – London School of Economicsin edesmenneen antropologian professorin ja poliittisen aktivistin David Graeberin (1961 – 2020) ja University College Londonin arkeologian professorin David Wengrow´n (s. 1972) Alussa oli… on kymmenvuotisen työn tulos. Kirja on massiivinen paitsi kooltaan myös aikajänteeltään ja maantieteeltään: kymmeniä tuhansia vuosia ja käytännössä koko maapallo. 

Kirja ei kuitenkaan ole yleisesitys maailmanhistoriasta, vaikka sen alaotsikko sellaisesta vihjaa. Mutta uuden tai ainakin tuoreen tulkinnan ihmisen historian alusta kirja kyllä esittää.

Kukapa ei olisi kuullut Ötzistä, viisituhatta vuotta sitten nuoli kyljessään kuolleesta ”jäämiehestä”. Hänen muumionsa löydettiin Tirolista 1991, ja tapaus päätyi suoraan koulukirjaesimerkiksi paitsi esihistoriallisten yhteisöjen myös itsensä ihmiskunnan väistämättömästä väkivaltaisuudesta. Mutta, kirjoittavat Graeber ja Wengrow, ”… ei ole erityisempää syytä pitää Ötziä ihmiskunnan alkutilan kansikuvapoikana…” (s. 26). Yhtä hyvin sellaiseksi voitaisiin valita Calibriasta löytynyt Romito 2: kymmenen tuhatta vuotta sitten kuollut, kehityshäiriöstään huolimatta kunnioituksella haudattu metsästäjä-keräilijä.

Ötzi on kuuluisa, väittävät Graeber ja Wengrow, sillä hän kuvittaa sopivasti Thomas Hobbesin (1588 – 1679) Leviathanissa (suom. Tuomo Aho) esittämää ajatusta ihmiskunnan väkivaltaisesta alkutilasta, kaikkien sodasta kaikkia vastaan.

Sata vuotta Hobbesin jälkeen Jean-Jacques Rousseau (1712 – 1778) väläytti esseessään Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (suom. Ville Keynäs) perin toisenlaista näkymää historian takaiseen aikaan. Hänen mukaansa ihmiset elivät paratiisimaisissa oloissa. Mutta sitten tuli maanviljelys, sitten kaupungit ja valtiot ja sitten sotien, väkivallan ja yhteiskunnallisen sorron loputon noidankehä. Ihmisen ei auttanut kuin vetää luut kasaan ja pitää turpansa kiinni. Historia oli rautainen häkki.

Samaa evolutionistista skeemaa, omin korostuksin, ovat toistaneet sivilisaatiohistoriat 1700-luvulta alkaen. Turgot (Reflexions sur la formation et la distribution des richesses), Engels (Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä) ja  Diamond (Tykit, taudit ja teräs & Maailma eiliseen saakka) ovat Graeberin ja Wengrow´n käyttämiä esimerkkejä, ja niitä on paljon muitakin.

Alussa oli… piirtää kuvan muinaisuudesta, joka ei ollut paratiisi eikä helvetti, vaan yhdistelmä molemmista kuten kaikki aikakaudet. Eikä historia lähtenyt luonnonlain omaisena välttämättömyytenä etenemään johonkin tiettyyn suuntaan. Tällainen näkemys menneisyydestä on Graeberin ja Wengrow´n mukaan väärä, vahingollinen ja – tämä on mielestäni keskeinen korostus – tylsä. 

Ihmiset saattoivat aina valita, ja he myös valitsivat, ristiriitaisilla tavoilla. Historia ei näytä vuolaalta virralta, vaan Mississipin suistolta kaikkine pikkujokineen, uomineen ja puroineen (ks. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut).

Alussa oli… on täynnä aineistoa, joka on kiehtovaa, jännittävää – ja joskus suorastaan fantastiselta tuntuvaa. Joskus kaupungit – esimerkiksi – saattoivat syntyä hallusinogeenien aiheuttamien visioiden perustalta, ja uusiksi menee myös byrokratian alku: ”Itse asiassa ensimmäiset hallintojärjestelmät (…) näyttävät syntyneen nimenomaan rituaalisissa konteksteissa (…) byrokratia ei saanut alkuaan käytännön ratkaisuina informaation hallinnan ongelmiin (s. 429).

Kansat ja kulttuurit saattoivat vuoroin omaksua maanviljelyn ja vuoroin hylätä sen. Viljelyä tuntemattomat yhteisöt pystyivät suunnittelemaan, organisoimaan ja rakentamaan, esimerkkinä vaikkapa Perämeren rannan jätinkirkot. Entä itse valistuksen aatteet: mitä jos ne syntyivätkin Pohjois-Amerikan alkuperäisten asukkaiden inspiroimina?

Andrew Anthony kirjoitti Guardianissa, että Alussa oli… on ollut merkittävin arkeologian oppiaineen saama piristysruiske sen jälkeen kun Indiana Jones selviytyi käärmeitä kihisevästä hautaluolasta. Ei ihme, Graeber ja Wengrow kohtelevat eläviä ja kuolleita kollegoitaan herkullisen häpeämättömästi. Suomentaja Anna Tuomikoski on puolestaan selviytynyt valtavasta urakastaan kunnialla, tosin alkutekstin lennokkuus on houkutellut hänet käyttämään tarpeettoman paljon puhekielisyyksiä.

Yhtä paljon kuin Alussa oli… kykenee lumoamaan, se kykenee myös herättämään rajua vastustusta. Kirjoittajia on syytetty milloin mistäkin, muun muassa kykenemättömyydestä ymmärtää 1700-luvun kirjallisuuden konventioita. Minusta on selvää, että näin laajan aineiston parissa virheitä sattuu. Jos näin ei olisi, jossain olisi virhe.

Ei alojen asiantuntijat saavat rauhassa riidellä yksityiskohdista. Suomessa olen kuullut teosta moitittavan muun muassa Afrikan unohtamisesta tai mieskirjoittajille tyypillisestä halusta rakentaa kaiken kattavia selitysmalleja. Edellinen syytös ei pidä paikkaansa, jälkimmäisestä tendenssistä Graeber ja Wengrow ilmoittavat eksplisiittisesti olevansa tietoisia.

Alussa oli… esittelee suuren joukon ”suuren yleisön” huonosti tuntemia tutkijoita ja tutkimuksia. Ne eivät ole saavuttaneet ansaitsemaansa kuuluisuutta tai sitten ne ovat syystä tai toisesta joutuneet huonoon valoon. Kirjoittajat ehdottavat muun muassa esihistoriallista matriarkaattia ”propagoineen” liettualais-amerikkalaisen arkeologin Marija Gimbutasin (1921 – 1994) maineen palautusta. Itse mietin, voidaanko Elias Canettia (1905 – 1981), Nobel-voittajaa, pitää ”outona eurooppalaisena ajattelijana” (s. 288).

Ehkä en loppujen lopuksi lähtisi arvioimaan Alussa oli… -teosta esimerkiksi ”tieteellisen” historiantutkimuksen kriteerein. Ehkä se pikemminkin kuuluu yhteiskunta- ja kulttuurifilosofian piiriin, samalla tavalla kuin sen kirjoittajien arvostavasti kritisoima Rousseau.

Nykyinen maailmantilanne ei juuri toivoa ja luottamusta herätä, mutta sen takia myös kysymys menneisyyden kuvasta aktivoituu. Jos pidämme väkivaltaa, sortoa ja suoranaista katastrofia seurauksena luonnollisesta asiaintilasta ja välttämättömästä kehityksestä, meillä ei ole sen paremmin voimia kuin syytäkään pyrkiä mihinkään parempaan. Mutta tarvitseeko asioiden olla niin kuin ne ovat, kysyvät Graeber ja Wengrow.

”Jos keskinäinen avunanto, yhteistyö, kansalaisaktivismi, vieraanvaraisuus tai yksinkertaisesti toisista huolehtiminen ovat asioita, joista sivilisaatio on todella tehty, niin sitten sivilisaation tosi historiaa ollaan vasta alkamassa kirjoittaa” (s. 441).

Ehkä kaikki on vasta alussa.

David Graeber & David Wengrow: Alussa oli… ihmiskunnan uusi historia (englanninkielinen alkuteos The Dawn of Everything). Suomentanut Anna Tuomikoski. 

Teos 2022, 678 s.