Kriittistä militarismi­tutkimusta tarvitaan

Militarisoituminen prosessina näkyy yhteiskunnassa monella tasolla: väkivallan pitämisenä ratkaisuna turvattomuuteen, maskuliinisuuden ja feminiinisyyden vastakkainasetteluna, voimankäytön ihannointina, sotavoimien erityisasemana, suurina julkisia varoja vaativina puolustusvoimien hankintoina sekä sodan pelon ylläpitämisenä ja arjen tasolla vaikkapa kriisivarautumisena sekä kielen käytännöissä ja tavoissa puhua. 

Siinä, missä demokraattinen päätöksenteko perustuu avoimelle keskustelulle ja moniarvoisuudelle, on militarismin ytimessä usein ehdottomuutta, vaihtoehdottomuutta ja yksiselitteiseen voimaan nojaavaa konsensushakuisuutta. 

Viime kuukausina suomalainen yhteiskunta on voimakkaasti militarisoitunut Putinin sodan vuoksi.

Viime kuukausina suomalainen yhteiskunta on voimakkaasti militarisoitunut Putinin sodan vuoksi. Vielä vuoden alussa kaukaiselta tuntunut Suomen sotilasliitto Natoon jättämä jäsenhakemus on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka nopeasti sota Euroopassa on militarisoinut meidätkin. Samaa kieltä puhuvat median raportit Ukrainaan sotimaan lähtevistä suomalaisista sekä vapaaehtoisen maanpuolustuksen suosion nopeasta kasvusta, apteekeista loppuneista joditableteista sekä itärajan aitaamisen saamasta suosiosta.

Militarismia toki kritisoidaan, mutta usein se tapahtuu politiikan marginaalissa, kuten rauhantyön kansalaisjärjestöissä sekä kulttuurin ja taiteen aloilla. Vakiintuneita oletuksia sodasta, aseellisen puolustuksen ja sodankäynnin normeista kyseenalaistetaan yhteiskunnallisessa keskustelussa yleisesti melko harvoin. Sodan riehuessa Euroopassa militarismin kriittisen tarkastelun tila on entisestään kaventunut. 

Akateemisesti sotaa ja sotavoimiin liittyviä asioita sekä turvallisuuspolitiikkaa tutkitaan Suomessa muun muassa sotatieteellisen tutkimuksen, rauhantutkimuksen, kansainvälisen politiikan, historiantutkimuksen ja sosiologian piirissä. 

Maanpuolustuskorkeakoulussa aseellista voimankäyttöä tai sotilaallisia arvoja ja käytäntöjä ei kyseenalaisteta.

Puolustusvoimien alaiseen Maanpuolustuskorkeakouluun sijoittuvan sotilassosiologian piirissä kerrotaan tutkittavan humanistisin ja monitieteisin välinein asevoimia yksilöiden ja ryhmien näkökulmasta, asevoimien sisäistä toimintaa sekä asevoimia yhteiskunnan osana. Maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteellisen turvallisuustutkimuksen painopiste on pitkälti ”tulevaisuuden uhkakuvissa ja Suomen puolustusjärjestelmän kehittämisessä”, toisin sanoen tutkimus vahvistaa aseellisen maanpuolustuksen normia ja pyrkii hyödyttämään kansallista puolustusta. 

Maanpuolustuskorkeakoulussa aseellista voimankäyttöä tai sotilaallisia arvoja ja käytäntöjä ei kyseenalaisteta, tutkimuskohteeseen suhtaudutaan pikemminkin teknisellä ja pragmaattisella kuin kriittisellä tai emansipatorisella tiedonintressillä. Puolustusvoimien tuottaman tutkimuksen, eli puolustustutkimuksen, kontekstissa kysymys sovellettavuudesta tai jopa tutkimuksen organisaatiolle tuottamasta hyödystä on keskeinen ja usein tutkimusotteeseen sisäänrakennettu. 

Sotatieteellinen tutkimus ei siis tarkastele tai analysoi militarisoitumista tai tarkastele kriittisesti militarismia. Rauhantutkimus keskittyy erityisesti sodan ja rauhan kysymyksiin, mutta senkään piirissä ei kiinnitetä yleensä huomiota oman yhteiskuntamme militarisoituneisiin rakenteisiin tai puolustusvoimien valtaan. Suomalaisen rauhantutkimuksen katse onkin useimmiten suuntautunut kansainvälisiin kriiseihin ja konflikteihin, rauhanprosesseihin sekä muun muassa asevarusteluun ja aseistariisunnan kysymyksiin. 

Kriittisen yhteiskuntatieteen perinteiden mukaisesti kriittinen militarismitutkimus ei pyri vain ymmärtämään ja selittämään kohdettaan, vaan tähtää yhteiskunnalliseen muutokseen: sotilaallisen ja sodan yhteiskunnallisen vallan kyseenalaistamiseen.

Oman yhteiskuntamme militarisaatiota purkava tarkastelu on jäänyt vähemmälle. Suomalaisen militarismin ilmentymiä, asevoimien käytäntöjä ja niiden sukupuolittunutta luonnetta sekä vallitsevia käsityksiä maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta on toki tarkasteltu muun muassa sosiologiassa ja politiikan tutkimuksessa. Esimerkkinä tästä on Arto Jokisen (2000) uraauurtava tutkimus, jossa hän on tutkinut suomalaista militarisoitunutta maskuliinisuutta ja sotilaspuheen erikoislaatua militarisaation näkökulmista.  Jokisen mukaan armeija vaatii poikia omaksumaan tietynlaisen aggressiivisen maskuliinisuuden, ja erityinen sotilaspuhe lyhenteineen ja termeineen edesauttaa militarististen ihanteiden ja asenteiden istuttamista.

Kriittinen militarismin ja militarisaation tutkimus sitä vastoin ei ole maassamme vakiintunut akateeminen tutkimusala, eikä tutkimussuuntausta meillä juuri tunneta. Aiheen arkuuden ja tutkimuskentän hajanaisuuden lisäksi tutkimuksen esteenä ovat paitsi asiakirjojen salassapitokäytännöt myös tutkimuslupien saaminen Puolustusvoimiin.

Kriittinen militarismitutkimus on monitieteinen sotatieteellisestä tutkimuksesta ja turvallisuustutkimuksesta eriytynyt tutkimusperinne, jossa tutkitaan sosiaalitieteiden ja humanististen tieteiden välinein militarismia ja militarisaatiota eri yhteiskunnissa. 

Kriittisen yhteiskuntatieteen perinteiden mukaisesti kriittinen militarismitutkimus ei pyri vain ymmärtämään ja selittämään kohdettaan, vaan tähtää yhteiskunnalliseen muutokseen: sotilaallisen ja sodan yhteiskunnallisen vallan kyseenalaistamiseen. Tämä tarkoittaa sotilaalliseen vallankäyttöön ja sotilasinstituutioiden toimintaan liittyvien ristiriitaisuuksien, epäkohtien ja jännitteiden esiin tuomista. Kansainvälisesti alan uusinta tutkimusta julkaisee Critical Military Studies -lehti.

Kritiikin hiljaisuus, turvallisuusajattelun militaristinen vaihtoehdottomuus ja kriittisen tutkimuksen suhteellinen vähäisyys kaventavat turvallisuuspoliittista keskusteluamme.

Militarismin kriittinen purkaminen vaikuttaa olevan meillä erityisen hankalaa. Ehkäpä historian karvaista kokemuksista, hankalasta geopoliittisesta asemasta johtuen, edellytykset sotilaallisen vallan kriittiseen tarkasteluun ja aseellisen voimankäytön vaihtoehtojen pohtimiseen ovat meillä olleet rajatut.  Nyt tuntuu, että Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on edelleen kaventanut tilaa, jossa omassa yhteiskuntassamme ilmentyvää militarisaatiota ja sen erilaisia ilmenemismuotoja voidaan kriittisesti arvioida. 

Kritiikin hiljaisuus, turvallisuusajattelun militaristinen vaihtoehdottomuus ja kriittisen tutkimuksen suhteellinen vähäisyys kaventavat turvallisuuspoliittista keskusteluamme. Tämä vahvistaa sotilaallisen vallan erikoisasemaa, mahdollistaa sotilasasioiden läpinäkymättömyyttä, vaikuttaen myös päätöksentekoprosessiemme avoimuuteen ja demokraattisuuteen. 

Jos emme kykene kriittisesti tarkastelemaan sotilaallisen vaikutuksia yhteiskunnallisiin käytäntöihimme sekä politiikkamme muotoutumiseen, sekä myös omaan mieleemme, kieleemme, tunteisiimme ja arkeemme, emme voi ymmärtää yhteiskuntaamme, varsinkaan näinä sodan vahvasti leimaamina aikoina. 

On myös huomattava, että kriittisessä militarismin tutkimuksessa pyrkimys ei ole vain kritisoida ja itsetarkoituksellisesti tuoda esiin epäkohtia. 

Kriittinenkin ote voi olla keskusteleva. Kriittisen militarismitutkimuksen piirissä on usein pyrkimyksenä pitää yllä keskusteluyhteyttä sotilashenkilöiden ja sotilaallisen vallan instituutioiden kanssa, jotta sotilaallisen vallan ja -organisaatioiden toimintaa voidaan paremmin ymmärtää. Tarkoituksena ei olekaan vahvistaa aihealueen käsittelyyn usein tiiviisti sisältyvää vastakkainasettelua.

Militarisaatiota voidaan purkaa eri konteksteissa. Militarisaatio näkyy kehojen ja tunteiden tasolla, sotilasihanteissa, metaforissa ja tavoissa puhua, sodan muistamisessa sekä siinä, miten arkemme on täynnä usein kyseenalaistamattomia militarisaation merkkejä. Sotilaallinen voima puhuttelee strategisesti ja vaikuttaa mieliimme. Sotaa ja asevoimia brändätään ja aseellisen toiminnan normia vahvistetaan ajan henkeen sopivilla tarinoilla, esimerkiksi asevelvollisuuden, kriisinhallinnan rekrytoinnin kuin taannoin tehtyjen hävittäjäkauppojenkin konteksteissa. 

Vaikka sota ei ole koskettanut Suomea suoraan valtiollisesti ja alueellisesti vuosikymmeniin eikä sodan Suomessa kokeneita ja muistavia ole jäljellä enää paljoa, nimenomaan ”omien sotiemme” muisto elää edelleen vahvana ja valtiollisena. Tämä näkyy myös vahvasti keskusteltaessa Ukrainan sodasta. Sota ja sodan muisto on yhä joka puolella ympärillämme kulttuurisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti, poliittisesti ja myös tunteiden tasolla. Sota asettaa valtavasti ehtoja yhteisöillemme: se paitsi tuhoaa ja tappaa, maksaa ja pakottaa, myös koskettaa, viettelee ja kiinnostaa. 

Sota on normalisoitu paitsi kyseenalaistamattomaksi historialliseksi ja yhteiskunnalliseksi myös biologiseksi tosiasiaksi, jonka esitetään olevan erottamaton ihmisluonnosta ja vääjäämätön ihmisen yhteisölliselle elämälle, kulttuurille ja valtiolliselle olemassaololle. Militarismin keskeiset uskomukset tuottavat tämän käsityksen sodasta. 

Militaristisessa ajattelussa hierarkiat ja vihollisen olemassaolo ovat luonnollisia. Ristiriidat ja erimielisyydet ratkaistaan fyysisellä väkivallalla. Militaristinen on myös oletus siitä, että oikea ja kyvykäs on vain sellainen valtio, joka suojelee itseään asein ja varustautuu sotaan. Kriittinen militarismitutkimus suhtautuu sotaan, sotavoimiin ja aseellisen voimankäytön normiin ihmisyhteisön keksintönä, joka on vakiintunut niin kiinteäksi osaksi ajatteluamme ja poliittista järjestelmäämme, että sen kyseenalaistaminen on tullut hyvin vaikeaksi. 

Kriittinen militarismitutkimus pitää sisällään sodan ja sotateollisen kompleksin (engl. military-industrial complex) tutkimusta, mutta erityisesti sen piirissä, myös Suomessa, tehdään sotilaisiin jacveteraaneihin kohdistuvaa tutkimusta. Tämä sisältää myös sotilaan kehollisen kokemuksen sekä sotilaskoulutuksen tutkimusta. 

Asemainonnan tarkoituksena on esimerkiksi vaikuttaa laajasti yhteiskuntaan. Esittämällä huimaavia kuvia kiiltävistä teknisen osaamisen huippuaseista myydään paitsi omaa tuotetta myös ajatusta aseellisesta puolustuksesta ainoana mahdollisena ratkaisuna kansalliseen turvallisuuteen.

Lapsiin kohdistuvaa militarisaatiota Suomen oloissa ovat esimerkiksi Puolustusvoimien lentosimulaattori jalkapalloturnauksessa ja koululaisten vierailu hävittäjälentonäytöksessä.

Eräs esimerkki on Puolustusvoimissa hyödynnettävän sotapelaamisen tuominen muihin koulutuslaitoksiin, jolloin sotilaallisten välineiden, ajattelumallien ja arvojen ulotetaan muualle yhteiskuntaan, pitäen sitä pelkästään hyvänä asiana. Kriittisen tutkimuksen avulla voidaan tarkastella tämän tapaisten siviili- ja sotilastilan rajan hämärtymisen vaikutuksia yhteiskunnassa erityisesti silloin, kun sotilaallisen käytännöt siirtyvät siviilitilaan mutta myös silloin, kun sotilasorganisaatiossa on nähtävissä demilitarisaation merkkejä.

Oma tärkeä tutkimusalueensa on lapsuuden militarisoituminen. Lapsuus ja nuoruus on militarisoitunutta myös muualla kuin konfliktialueilla – militarisoituminen koskettaa myös niin sanotuissa turvallisissa maissa ja rauhan aikana. Esimerkiksi Nicole Nguyen (2018) kirjoittaa siitä, miten syyskuun yhdennentoista terrori-isku vaikutti koulutukseen Yhdysvalloissa synnyttäen satoja tutkinto-ohjelmia kansallisen turvallisuuden ympärillä. Siihen kuului muun muassa vakoojaleirejä lapsille ja ohjausta opettajille mahdollisten ekstremististen oppilaiden tunnistamiseen.

Lapsuuden militarisaatio koskettaa myös Suomea. Lapsiin kohdistuvaa militarisaatiota Suomen oloissa ovat esimerkiksi Puolustusvoimien lentosimulaattori jalkapalloturnauksessa ja koululaisten vierailu hävittäjälentonäytöksessä. Vaikka ne saattavatkin vaikuttaa viattomilta, militaristiset spektaakkelit voivat olla vahvoja keinoja vaikuttaa siihen, millä tavalla lapsi näkee asevoimat ja millaisia tunteita hänen kokemukseensa liittyy. 

Asevoimien kertomien tarinoiden sota keskittyy harvoin sodan kauhuihin, tappamiseen, kurjuuteen ja kärsimykseen. Pikemminkin sotilaallinen toiminta on tarkoituksenmukaista esittää sopivasti hyveellisenä ja moraalisesti oikeutettuna, sodat houkuttelevina ja sankarillisina seikkailuina. Se, millaisia tarinoita asevoimien toiminnasta ja toiminnan merkityksestä milloinkin kerrotaan niin yhteiskunnalle kuin yksilöillekin, välittyy kiinnostavasti sotilasoperaatioiden perustelujen ja julkisen legitimaation sekä sotilasorganisaatioiden rekrytointimateriaalin kautta. 

Suomalaisen rekrytointimateriaalin kriittinen tarkastelu paljastaa julkisen, operaatiota brändäävän humaanin narratiivin taustalle piiloutuvan ruohonjuuritason banaalimman suhtautumisen aseelliseen toimintaan. Kriittisessä tarkastelussa seikkailuteema sisältää myös eettisesti arveluttavan ajatuksen hyvinvointiyhteiskunnan kasvattien mahdollisuudesta vaihteluun ja äärikokemukseen maailman turvattomilla kriisialuilla. Puolustusvoimat tietää, että seikkailu kiinnostaa ja sitä käytetään nuorten puhuttelussa.

Afganistanin operaation kehystäminen humanitaarisena toimintana – ehkä myös Ukrainan tukeminen läntisten arvojen nimissä – on hyvä esimerkki nykysodan brändäämisestä: sotilaallisen toiminnan strategisesta esittämisestä yleisesti hyväksyttyjen suuntaviivojen mukaisena. 

Viimeaikojen megaluokan turvallisuuspoliittisten kysymysten –niin Nato-jäsenyyden kuin hävittäjähankintojen kuin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumisenkin – käsittely kielii turvallisuuspoliittisen keskustelukulttuurimme militarismista ja sotilaallisen vallan demokratiaa kaventavasta erityisasemasta, tilanteesta, jossa poliitikot toimivat sotilaiden kumileimasimina, eikä avointa, laajaa ja moniäänistä keskustelua useinkaan pääse syntymään. 

Sotilaalliseen valtaan uteliaasti ja kyseenalaistavasti suhtautuva tutkija altistuu helposti syytöksille naiiviudesta.

Tämä kaikki ilmentää sotilaallisen vallan erityistä yhteiskunnallista asemaa: sotilasasiat ovat salaisia ja ne on rajattu omaan piiriinsä, poikkeuksiksi normaaleista avoimista prosesseista, arvostelun yläpuolelle. Lisäksi sotilasasioita kommentoimaan kykeneviksi katsotaan vain kapea joukko alan ammattilaisia, useimmiten miehiä ja sotilaishenkilöitä.

Edelleen – Venäjän julman hyökkäyssodan aikanakin – nykymaailman suurin yhteinen ongelma ja turvallisuusuhka on ekosysteemin laaja, hallitsematon, muutos. Ympäristöuhat synnyttävät potentiaalisesti niin sanottuja perinteisiä sotilaallisia konflikteja ja uhkia, mutta asevoimilla ja raa’alla voimalla ei voida vastata juurisyyhyn, ylikulutuksen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen. Päinvastoin militarismi kiihdyttää tuhoa. Kysymys ekokatastrofiin vastaamisesta nostaa esiin mahdollisuuden turvallisuuden uudelleenajatteluun.

Sotilaalliseen valtaan uteliaasti ja kyseenalaistavasti suhtautuva tutkija altistuu helposti syytöksille naiiviudesta ja kovien turvallisuusrealiteettien huomioimattomuudesta. Väkivallan normin ja vakiintuneiden militarististen oletusten kyseenalaistaminen herättää närkästyksen lisäksi helposti alentavaa suhtautumista. Tutkimme militarisoitunutta kieltä ja sen suhdetta demokratiaan Suomessa myös tulevassa kokoelmateoksessa Rauta ja rauha: kriittisiä katsauksia suomalaiseen militarismiin? 

Kriittinen militarismitutkimus on uskallusta ajatella militaristisen, väkivaltaan tukeutuvan normin yli ja ohi. Kriittinen militarismitutkimus uskaltaa myös nostaa esiin ajatuksen yhteiskuntamme monin tavoin aikansaeläneiden militarisoituneiden rakenteiden uudistamisesta. Euroopassa jälleen riehuva julma sota tekee militarismin kriittisestä tarkastelusta jopa aiempaa relevantimpaa: Meidän täytyy uskaltaa kuvitella maailma tuhoisien nykynormien tuolla puolen.