Kurdien 100 vuoden tragedia

Ensimmäisen maailmansodan päättyminen ja sitä seurannut Osmanien valtakunnan hajoaminen toi mukanaan toivoa alueen alistetuille kansakunnille. Valtakunnan hajoaminen toi itsenäisyyden tai entistä paremman aseman yli 20 kansakunnalle, mutta kurdeille se jätti näihin päiviin jatkuneen tragedian. 

Suurvallat olivat käynnistäneet omia intressejään palvelevan suunnittelutyön hyvissä ajoin jo ennen sodan päättymistä. Britannia ja Ranska solmivat Sykes-Picotin salaisen etupiirisopimuksen 1916. Venäjän keisarikunnan edustaja oli mukana sopimusneuvotteluissa ja sen lisäksi sopimuksella oli Italian suostumus. Venäjällä valtaan nousseet bolševikit kuitenkin paljastivat salaisen sopimuksen 1917.  

Sykes-Picot-sopimuksen tavoitteena oli Osmanien valtakunnan uudelleenjako näiden ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen etujen mukaisesti. Sopimuksen mukaiset etupiirit toteutuivat ympärysvaltojen voitettua sodan ja Kansainliiton vahvistaessa maiden mandaatit alueisiin 1922. Sykes-Picotin sopimus käsitti myös suurimman osan kurdien asuttamista alueista, jotka myöhemmin jaettiin Turkin, Irakin ja Syyrian kesken. Sopimus ei ulottunut Iranin hallitsemiin kurdialueisiin. 

Ensimmäinen maailmansota vaati kaikkiaan 16 miljoonaa kuolonuhria ja sai aikaan laajamittaista tuhoa. Sota päätyi Saksan, Osmanien valtakunnan ja muiden niin sanottujen keskusvaltojen häviöön. Aselepo solmittiin 11.11.1918.  

Pari kuukautta myöhemmin käynnistynyt Pariisin rauhankonferenssi johti rauhansopimuksen tekoon Saksan, Itävallan, Bulgarian, Unkarin ja Osmanien valtakunnan kanssa. Ympärysvaltojen ja Osmanien valtakunnan välinen Sèvresin sopimus solmittiin 10.8.1920. 

Pariisin esikaupunkirauhat -nimellä tunnettujen rauhansopimusten taustalla vaikutti Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin Neljäntoista kohdan -ohjelma, mutta Ranskan ja Britannian painostuksesta sodan hävinneet keskusvallat kutsuttiin neuvotteluihin vasta, kun sopimustekstit olivat jo loppusuoralla.  

Presidentti Wilsonin julistuksen 12. pykälä takasi Osmanien valtakunnan turkkilaisille oman valtion perustamisen, mutta samalla se vaati muille kansallisuuksille täyden mahdollisuuden itsenäiseen kehitykseen. Sykes-Picotin etupiirisopimus asetti kuitenkin omat reunaehdot neuvotteluille ja vaikutti vahvasti Osmanien valtakunnan uudelleenjakoon. 

Kurdien kannalta katsottuna Sèvresin sopimuksen suurin saavutus oli se, että kurdien olemassaolo alueella tunnustettiin. Ensimmäistä kertaa kurdit olivat sopimusosapuolena kansainvälisessä sopimuksessa. Sèvresin sopimuksen pykälät 62–64 muodostivat löyhän tiekartan kurdien itsemääräämisoikeuksien toteutumiselle, mutta ne jäivät vain tyhjiksi lupauksiksi.  

Sopimuksen mukaan Britannian, Ranskan ja Italian nimeämän kolmihenkisen komission oli määrä valmistella kuuden kuukauden sisällä ehdotus kurdialueiden itsehallinnosta ja sen jälkeen kurdeilla olisi ollut mahdollisuus anoa vuoden sisällä itsenäisyys yhdessä sovituille alueille Kansainliitolta. Turkki oli määrätty suostumaan komission ehdotukseen sekä kurdien mahdolliseen itsenäisyysvaatimukseen.  

Sopimuksen osapuolena toiminut ympärysvalloille antautunut Osmanien valtakunta ei nauttinut turkkilaismielisten luottamusta. Turkin itsenäisyyssodassa kreikkalaisten kapinan kukistanut [lih] Mustafa Kemal Atatürk nousi Ankaran väliaikaishallituksen johtoon huhtikuussa 1920. Väliaikaishallitus ei tunnustanut sulttaanin valtaa, eikä Sèvresin sopimusta.  

Toiseksi Atatürkin pyrkimys tiivistää suhteet Vladimir Leninin kommunistiseen hallintoon sekä vuoden 1921 Moskovan ja Karsin sopimusten solmiminen nähtiin uhkana Britanniassa ja Ranskassa. Olihan Leninin Venäjä tehnyt jo aiemmin myönnytyksiä Osmanien valtakunnalle vetäytymällä tsaarinvallan miehittämiltä alueilta sekä demobilisoimalla Armenian joukkoja.  

Kolmantena syynä oli ympärysvaltojen sotauupumus ja intressit alueella. Valita oli tehtävä katoavan Osmanien valtakunnan ja valtaan nousevien nuorturkkilaisten välillä. Sèvresin sopimuksesta luopumisen vastineena Britannia ja Ranska saivat pitää etupiiriinsä kuuluvia kurdialueita, jotka myöhemmin liitettiin Irakiin ja Syyriaan.  

Neljäntenä syynä oli epäilemättä kurdien suhtautuminen, sillä sopimustekstiin liittyi useita ehtoja, joiden toteutumisesta ei ollut takeita, ja se käsitti vain pienen osan kurdien asuttamista alueista. Sopimuksen toteutuessa sellaisenaan suurin osa kurdien asuttamista alueista olisi siirtynyt Armenialle tai osaksi Britannian ja Ranskan etupiiriä.  

Kemalistit vastustivat jyrkästi Sèvresin sopimuksen täytäntöönpanoa. Turkkilaisten kansallistunne voimistui erityisesti sen jälkeen, kun Kreikka aloitti sodan Turkkia vastaan Smyrnassa (nykyisin Izmirissä) saadakseen Sèvresin sopimuksen mukaiset omat alueet hallintaansa. Sota päätyi Turkin voittoon ja pakotti alueen miljoonapäisen kreikkalaisväestön muuttamaan Kreikan puolelle.  Vastaavasti 400 000 muslimia joutui muuttamaan Kreikasta Turkkiin. Vuosina 1914–1918 toteutetun armenialaisten kansanmurhan jälkeen, vuorossa oli nyt alueen puhdistaminen kreikkalaisista.  

Kemalistit valitsivat erilaisen politiikan suhteessa kurdeihin. Saadakseen kurdit puolelleen he lupautuivat perustamaan itsenäisen valtion, jossa turkkilaiset ja kurdit olisivat tasavertaisia. Vieraillessaan kurdikaupunki Diyarbakirissa Mustafa Kemal oli vakuuttanut, että kurdien, turkkilaisten ja muiden muslimien yhteistyö pelastaisi maan itsenäisyyden ja estäisi sen hajoamista. 

Sèvresin sopimuksen toteutumisen käydessä mahdottomaksi Britannia, Ranska ja Kreikka muine liittolaisineen solmivat Lausannen sopimuksen Turkin väliaikahallituksen kanssa 24.7.1923. Sopimuksella tunnustettiin Turkin tasavallan itsenäisyys ja määriteltiin maan nykyiset rajat. 

Lausannen sopimuksen vähemmistöjä koskeva teksti kuului lupaavasti näin: ”Turkin hallitus sitoutuu takaamaan täyden suojan elämään ja vapauteen kaikille Turkin asukkaille syntyperästä, kansallisuudesta, kielestä, rodusta tai uskonnosta riippumatta.” Lisäksi sopimuksen pykälissä 38–44 luvattiin laajoja oikeuksia myös ei-muslimeille, mutta nämä lupaukset jäivät tyystin toteutumatta itsenäisen Turkin suosiessa ”yksi valtio, yksi kansakunta, yksi kieli ja yksi kulttuuri” -ideologiaa. Lausannen sopimuksessa ei viitattu sanallakaan Sèvresin sopimukseen, eikä kurdien ja armenialaisten oikeuksiin.  

Uudessa Turkissa kurdit eivät saaneet edes vähemmistön asemaa. Sen sijaan Turkin itsenäisyysjulistuksen jälkeen kemalistit alkoivat luokitella kurdeja vuoristoturkkilaisiksi. Kaikki kurdien kieleen, kulttuuriin ja identiteettiin liittyvä kiellettiin maassa. Turkin viimeisen sadan vuoden historia osoittaa, että maata on hallittu kovaotteisesti turkkilaisen nationalismin ja sittemmin sunnalaisuuden lähtökohdista.  

Turkki on pyrkinyt koko olemassaolonsa ajan pakkoassimiloimaan kurdeja turkkilaisiksi. Kurdien kansannousuja ja poliittisia liikkeitä on kukistettu kovaotteisesti. Edes vaaleilla valitut kurditaustaiset kansanedustajat, pormestarit ja muut vaikuttajat eivät ole välttyneet kovilta rangaistuksilta.  

Sadan vuoden historiaan on sisältynyt massamurhia, kylien ja kaupunkien tuhoamista, massapakkomuuttoja turkkilaisiin kaupunkeihin ja kurdijohtajien teloituksia. Kurdeihin kohdistuva rasismi on rakenteellinen ja näkyy kaikilla turkkilaisen yhteiskunnan tasoilla. 

Turkin sota kurdeja vastaan ulottuu myös maan rajojen ulkopuolelle. Turkin ja myös Iranin sotilaalliset operaatiot Irakin ja Syyrian maaperällä ovat jatkuneet vuosikymmeniä. Maiden sotilaalliset operaatiot vaativat jatkuvasti siviiliuhreja ja pakottaa rajaseuduilla asuvia muuttamaan pois kylistään.  

Kurdistania miehittävät Turkki, Iran, Irak ja Syyria yhdistävät usein voimiaan kurdien itsemääräämisoikeuden toteutumisen estämiseksi. Tällainen tilanne syntyi sen jälkeen, kun Etelä-Kurdistanin itsehallintoalue järjesti itsenäisyyskansanäänestyksen 25.9.2017.  

Vaikka Turkin valtion sortopolitiikka kurdeja vastaan täyttää kaikki kansanmurhan tunnusmerkit, ani harvoin maan johto on joutunut vastaamaan tekemisistään kansainvälisellä tasolla.  

Länsimaiden rooli Lähi-idässä on hyvin pitkälle perustunut niiden kansallisiin intresseihinsä sekä suurvaltojen väliseen valtataisteluun. Tämän takia kurdikysymyksen ratkaisemiseen ei ole löytynyt vankkaa kansainvälistä tukea. 

Rauhan ja vakauden saaminen alueelle edellyttää merkittävää linjanmuutosta kansainvälisessä politiikassa. Yhdistyneiden Kansakuntien on täytettävä oma velvollisuutensa kurdien itsemääräämisoikeuden turvaamiseksi. Kurdikysymyksen ratkaiseminen voisi olla ehtona Turkille, joka on alkanut uudelleen haaveilla EU:n jäsenyydestä. Suomi ja muut Pohjoismaat voisivat toimia rauhanvälittäjänä kurdien sadan vuoden tragedian päättämiseksi.