Monikulttuurisen Suomen sankarivainajat

Hautausmaat ovat ikuisen rauhan tyyssijoja. Sodissakin väkivaltaa harjoittaneet ja siihen kuolleet lepäävät rauhassa keskenään kivilaattojensa ja puuristiensä alla. Useilla Suomen hautausmaista sisällissodan molemmat osapuolet löytyvät samoista mullista. Jokaisella vanhemmalla suomalaisella hautausmaalla on myös oma osa toisen maailmansodan sankarivainajille

Entiset sotilaat lepäävät toki rauhassa, mutta heidän muistoaan ei käytetä ainoastaan rauhanomaisesti. Suomalainen nationalismi ja militarismi elävät viime sotiemme perinnöllä.

Fyysisinä paikkoina hautausmaat, myös niiden sankarihautaosat, ovat rauhallisia jopa kaupunkien keskustoissa. Kävin vastikään Helsingin Hietaniemen ja Etu-Töölön hautausmailla iltakävelyllä. Paikat olivat tutun levollisia. Taiteilijamäellä muutama kulkija katseli rauhassa kuuluisuuksien hautoja, muuten ei juuri siviilejä näkynyt. Mutta sotilaita hautausmaalla oli sitäkin enemmän. Kadettikoulun ensimmäinen vuosikurssi oli tuotu tutustumaan alueeseen. He olivat käyneet laskemassa seppeleet Mannerheimin haudalle ja Sankariristille.

En tiedä harjoituksen pedagogisia päämääriä. Oliko tarkoitus vain opettaa tuleville upseereille sankarihautojen äärellä, mitä kuuluu (kuolla kuuluu)? Kadetit kiersivät reput selässä aluetta ristiin rastiin. Heillä oli apunaan Helsingin seurakuntayhtymän opaskartta, johon oli merkitty merkkihenkilöiden haudat. Tuossa kartassa kuvataan ainoastaan Hietaniemen hautausmaa. Sen reunoilla ovat valkoiset alueet – terra incognita – joihin on kirjattu ortodoksinen hautausmaa, vanha juutalainen hautausmaa, islamilainen hautausmaa ja juutalainen hautausmaa, samalla alueella olevaa Pyhän Nikolauksen seurakunnan hautausmaata ei ole edes kirjattu

Kysyin kadettien harjoitusta johtaneelta upseerilta, aikovatko he vierailla myös noiden hautausmaiden sankarihaudoilla, mutta vaikutti siltä, ettei asia ollut käynyt edes mielessä. Oliko niiden olemassaolo edes harjoituksen suunnittelijoiden tiedossa? Vähemmistöjen sotahistoria on suomalaisen nationalistisen sotahistoriankirjoituksen valkoisia alueita.

Suomen vanhaan venäläisvähemmistöön kuuluvia sankarivainajia on haudattu kaikkien uskontokuntien hautausmaille. Hietaniemen alueella he muodostavat enemmistön kahdella ortodoksisella hautausmaalla. Helsingin ortodoksinen seurakuntakin oli toiseen maailmansotaan saakka suurelta osin venäjänkielinen. Ortodoksisella hautausmaalla on oma muistomerkki sodissa kaatuneille ja noin kuudenkymmenen sankarivainajan puiset ortodoksiristit. Pyhän Nikolauksen seurakunta on edelleen venäjänkielinen ja toimii Moskovan patriarkaatin alaisuudessa. Heidän hautausmaalta löytyy ”Pro Patria 1939–1944” muistomerkki, johon on kaiverrettu 12 kaatuneen nimet.

Molemmilla ortodoksisilla hautausmailla suurimmalla osalla sankarivainajista on venäjänkielinen nimi, joka hautausmaiden muusta käytännöstä poiketen on kirjoitettu latinalaisin aakkosin. Venäjänkielinen nimistö on niin tuttu osa suomalaista yhteiskuntaa, ettei niihin usein – latinalaisessa kirjoitusasussa – kiinnitä edes huomiota.

Sankarihaudat ovat hyvä muistutus, etteivät venäläiset olleet ainoastaan Suomen vihollisia toisessa maailmansodassa. Venäjää äidinkielenään puhuvista suomalaisista oli luonnollisesti suurta apua esimerkiksi tiedustelutoiminnassa.

Alueen kaksi pienempää hautausmaata toimivat vielä voimakkaammin historiallisen perspektiivin laajentajina. Juutalaisen hautausmaan sankarihaudat ovat historiallisesti poikkeuksellisia. Hautausmaan ”In memoriam” -muistomerkin vuosiluvut 1939 –1944 kattavat myös jatkosodan, jolloin Suomi oli liitossa Natsi-Saksan kanssa. Käsittääkseni missään muualla eivät juutalaiset sotineet saksalaisten rinnalla.

Juutalaisia sotilaita oli noin 200–300, joista 22 kaatui sodissa. Useat heistä olivat läheisissä tekemisissä saksalaisten kanssa. Moni saksalainen sotilas saa myös kiittää hengestään kentällä toimineita juutalaisia lääkäreitä. Saksaa osaavat juutalaiset toimivat myös erinäisissä yhteystehtävissä ilman, että se olisi saksalaisia suuremmalti haitannut. Hämmennystä tilanne on varmasti saksalaisten parissa aiheuttanut.

Sitä mukaa, kun tietoisuus natsien hirmuteoista levisi, muuttui tilanne juutalaisten kannalta alati ahdistavammaksi. Kotimaan puolustamiseksi oli toimittava yhteistyössä omaan kansaan kuuluvia muualla murhaavan sotakoneiston kanssa.

Juutalaisten osallistumista taisteluihin ei Suomen puolelta pyritty peittelemään. Rintamalle pystytettiin jatkosodassa kenttäsynagoga, joka sai toimia vapaasti saksalaisten joukkojen läheisyydessä. Tänään saksalaiset ja Suomen juutalaiset sankarivainajat lepäävät samalla alueella: saksalaiset Marskin haudan vieressä ja juutalaiset omalla hautausmaallaan muutaman sadan metrin päässä.

Nykypäivän perspektiivistä islamilainen hautausmaa on kaikkein mielenkiintoisin. Samuel Huntingtonin kulttuurien yhteentörmäysvisioiden ja etenkin syyskuun 11. terrori-iskujen jälkeen islam on usein esitetty uhkana ja vihollisena lännelle. Myös suomalaiset islamofobit, Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen etunenässä, ovat väittäneet monikulttuurisuuden ja etenkin ”islamisaation” lisäävän terrori-iskuja ja sisällissotia Euroopassa.

Näihin kulttuurien välisten sotien fantasioihin hyvää vastalääkettä tarjoaa islamilaisen hautausmaan ”Pro Finlandia 1939 –1944” -muistomerkki, jonka yläkulmassa on islamin puolikuu ja tähti. Suomen tataareista 156 miestä ja 21 naista osallistui sotatoimiin. Heistä kymmenen sankarivainajan nimet on kaiverrettu muistomerkkiin. Vaikka noin puolella Suomen tataareista ei vielä tuolloin ollut kansalaisoikeuksia, suhteessa useampi heistä oli rintamalla kuin koko väestöstä keskimäärin.

Sota-aikanakin vähemmistön erityistarpeista pyrittiin huolehtimaan. Mikäli tilanne salli, muslimisotilaiden lomat ajoitettiin ramadanin aikaan. Paastokokemuksesta oli rintamalla hyötyä. Suomen Islam-seurakunnan julkaisema Veteraaniteos kertoo tykkimies Hamid Hairedinista, joka ryhmän jäätyä eristyksiin jakoi ruokaansa muille, koska oli itse paastojen aikana tottunut näläntunteeseen. Tataarit olivat aikansa maahanmuuttajataustaisia muslimeita, jotka taistelivat asein Suomen puolesta.

Monilla kansallisilla ja muilla vähemmistöillä ei ole omia hautausmaitaan, mutta myös romaneja ja homoja löytyy sankarihaudoista. Sotien ajan Suomi oli monikulttuurinen, ja se näkyi ja kuului myös maan armeijassa upseeristoa myöten.

Akateemisessa historian tutkimuksessa vähemmistöjen sotakokemukset ovat viime vuosina nousseet tutkimuskohteiksi, mutta kapeaan kansalliseen sotakertomukseen vähemmistöjen historia ei vielä mahdu. ”Kiitos 1939 –1945” -paitoihin pukeutuvat eivät varmaankaan tiedä, että kiitos kuuluu myös erilaisille vähemmistöille ja maahanmuuttajille. Jos tietäisivät, ei se, että Astrid Thors ja Maryan Guuleed pukivat kiitospaidat päälleen Nelosen Maria! -keskusteluohjelmassa, olisi aiheuttanut paniikkia verkkokeskusteluissa ja sosiaalisessa mediassa. Äityipä eräs kiitospaitakiihkoilija perustamaan Facebookiin Thorsin tapporyhmän, josta myöhemmin langetettiin tuomio. Vähemmistöt ovat onneksi saaneet kiitoksen uhrauksestaan suoraan Mannerheimilta joko sodan aikana tai välittömästi sen päätyttyä.

Vähemmistöjen sotahistorian esilletuomiseen liittyy militarismin vastaisesta perspektiivistä yksi dilemma. Tuomalla esiin vähemmistöjen sotahistoriaa oikeutetaan ja vahvistetaan sotien asemaa suomalaisuuden määrittelemisessä. Suomen edellisistä sodista on jo yli puoli vuosisataa, ja silti niitä pidetään suomalaisen identiteetin peruspilareina ja niillä oikeutetaan moninaisia muuten ongelmallisia poliittisia linjoja yleisestä asevelvollisuudesta joka taloyhtiön pommisuojiin. Mikäli tähän asiantilaan haluaa muutosta, tulee sotien perinnön sijaan puhua asioista, jotka ovat nykypäivän kannalta merkityksellisempiä.

Sotien monikulttuurisesta historiasta vaikeneminen ei kuitenkaan poistaisi nationalistista sotakertomusta. Edelleen itsenäisyyspäivinä näytettäisiin Laineen versiota Tuntemattomasta sotilaasta ja sodista puhuttaisiin yksiulotteisesti suomalaiskansallisena sankaritarinana. Vaikenemalla sotien kertomusta ei voi vaientaa. Kadetit kiertävät jatkossakin Hietaniemessä. Siksi tuohon kertomukseen on tärkeää tuoda uusia näkökulmia.

Jututtamani upseeri kiitti vinkistä, ja ehkä tulevina vuosina kadetit käyvät myös muilla hautausmailla oppimassa, mitä Suomi on ollut, ja saavat uusia näkökulmia siihen, mitä puolustavat tänään.

Kuvat: Mikko Sauli.