Sotilaallinen liittoutumattomuus vaihtoehtona
Venäjän syyllisyys hyökkäyksestä Ukrainaan ja Euroopan turvallisuuden horjuttamiseen on kiistämätön eikä sille ole hyväksyttäviä syitä. Kun turvallisuutta lisääviä ratkaisuja pohditaan, on hyvä huomata, että rajoittuminen pelkästään Nato-jäsenyydestä käytävään keskusteluun on liian kapea näkökulma. Nato ei ole ainoa eikä myöskään riittävä tae Suomen turvallisuuden lisäämiseksi.
Artikkeli on alunperin julkaistu Ytimen ja Vapaus valita toisin ry:n toimittamassa erikoisnumerossa joulukuussa 2023: Eurooppa sodassa & rauhassa – Mikä on EU:n rooli?
Hyökkäyksessä on kyse historian saatossa liian usein nähdystä valtion sotilaallisen voiman käyttöön ottamisesta, kun muut keinot ovat epäonnistuneet. Suomi hakee nyt tapaa vastata Euroopan turvallisuutta horjuttavaan Venäjän aggressioon ensi sijassa sotilaallista pelotetta kasvattamalla, valmistelemalla Nato-jäsenyyttä.
Sotaan ei ajauduttu 24.2.2022 eikä se ollut myöskään ollut täysin odottamaton tapahtuma, vaikka monet suhtautuivatkin epäilevästi siihen, että Venäjä käynnistäisi suurhyökkäyksen Kiovan valtaamiseksi. Joukoilla, jotka Venäjä oli keskittänyt Ukrainan rahoille, ei katsottu olevan siihen riittävää voimaa. Ilman varoittavia merkkejä hyökkäys ei kuitenkaan tapahtunut.
Itä-Ukrainassa oli käyty sotaa vaihtelevalla intensiteetillä jo kahdeksan vuotta ja Venäjän ja Ukrainan suhteita rasitti geopoliittinen jännite käytännössä lähes Ukrainan itsenäistymisestä alkaen. Kiistaa käytiin Ukrainan läpi Eurooppaan virtaavan kaasun hinnasta Ukrainalle ja läpikulkumaksuista.
Venäjä ja länsi ajautuivat myös vähitellen eskaloituvaan kilpailuun vaikutusvallasta Ukrainan talouteen, politiikkaan ja kulttuuriin. Krimin niemimaan asemasta ja Sevastopolissa olevasta Venäjän laivastotukikohdan vuokrasopimuksesta käyty kiista koski laajemminkin Euroopan ja Mustanmeren alueen sotilaallisen turvallisuuden perusteita. Tässä asetelmassa myös Ukrainan pyrkimys EU:n jäseneksi ja sen lopulta 2014 solmima assosiaatiosopimus saivat vähitellen myös Venäjän ja lännen välisen etupiirikamppailun piirteen.
Vaikka Ukrainan ja Venäjän suhteiden kärjistymisellä on ollut oma, niiden sisäiseen ja keskinäiseen kehitykseen nivoutuva dynamiikkansa, se on heijastanut myös laajempaa eurooppalaista kehitystä. Venäjän jännitteet lännen kanssa kumuloituivat vuosi vuodelta suuremmiksi muillakin alueilla.
Niistä voi mainita esimerkiksi: Naton laajeneminen 1997 ja 2004 entiseen Itä-Eurooppaan ja Baltiaan, Kosovon sota ja Naton pommitukset Serbiassa 1999, Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin ja valehtelu joukkotuhoaseiden olemassaolosta 2003, Venäjän ja Ukrainan kaasun kauttakulkua Eurooppaan ja sen hintaa koskevat kiistat, Venäjän erilaiset painostustoimet – kuten energia-aseen käyttäminen – entisten neuvostotasavaltojen pitämiseksi omassa etupiirissään, Putinin kovasanainen puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa 2007, jossa hän arvosteli länttä sanelupolitiikasta ja kaksoisstandardeista, sekä Venäjän ja Georgian välinen sota 2008.
Sota on Venäjän rikos, mutta samalla myös osoitus kylmän sodan jälkeen rakennetun Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin epäonnistumisesta. Epäonnistumisen syistä ja siitä tehtävistä johtopäätöksistä arviot kuitenkin eroavat. Perimmäisiä syitä haettaessa niiden kirjo on ulottunut Venäjän demokratisoitumisen epäonnistumisesta Naton laajenemiseen. Myös johtopäätökset vaihtelevat, mutta karkeasti ottaen ne jakautuvat kahteen suuntaan.
Ensimmäisen ryhmän muodostavat ne, joille tilanne on todistus riittämättömästä sotilaallisen pelotteen olemassaolosta Venäjää vastaan. On pidetty virheenä, että Ukrainaa ei hyväksytty Naton jäseneksi yhdessä Georgian kanssa Naton Bukarestin huippukokouksessa 2008 eikä Venäjää vastaan käynnistetty vielä nykyistä kovempia toimia jo Venäjän ja Georgian sodan aikana 2008, ellei aiemminkin. On myös käytetty puheenvuoroja, joiden mukaan Ukrainan ei olisi itsenäistyttyään pitänyt luopua ydinaseista. Tämä ajatustapa on hyvin pitkälti jatkumoa kylmän sodan logiikalle.
Toinen tulkinta on lähtenyt enemmän politiikan taitoon kuin asevaraiseen pelotteeseen nojaavasta lähtökohdasta. Sen juuret ovat kylmän sodan ajan liennytyspolitiikassa, Helsingin hengessä rakennetussa dialogissa ja yhteistyössä.
Se perustuu kylmän sodan vastakkainasettelun päättymiseen johtaneeseen näkemykseen siitä, että ydinaseiden aikakaudella turvallisuutta voidaan ja täytyy rakentaa vain jakamattoman, yhteisen turvallisuuden perustalle. Tästä lähtökohdasta oli virhe rakentaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri sotilasliitto Naton ja sen viime kädessä ydinaseisiin perustuvan sotilaallisen pelotteen varaan. Se sinetöi Euroopan uuden jaon, jossa kylmän sodan voittajien geopoliittinen etupiiri laajeni ja sulki samalla Venäjän pois niistä pöydistä, joissa päätettiin sotilaallisen turvallisuuden kysymyksistä.
Molemmista lähtökohdista Venäjän syyllisyys hyökkääjänä on kiistaton. Myös huoli siitä, että hyökkäys sysäsi Euroopan polulle, jonka päässä voi pahimmassa tapauksessa olla ydinaseiden tai muiden joukkotuhoaseiden käyttäminen, jaetaan pääosin. Riski Ukrainan sodan eskaloitumisesta kolmanneksi maailmansodaksi on ollut myös Ukrainaa tukevan läntisen yhteisön toimintaa määrittävä uhkakuva.
Huoli ydinaseiden käytöstä ja sodan eskaloitumisesta maailmansodaksi kuvaa oleellisen asevaraiseen pelotteeseen perustuvan turvallisuusjärjestelmän ongelmasta. Se tuottaa turvallisuutta aina rajallisen ajan, ja samalla sen olemukseen kuuluu epävakaus.
Aseteknologian kehitys, osapuolten keskinäisten voimasuhteiden ja liittoumien sekä kunkin maan sisäiset resursseihin ja politiikkaan vaikuttavat muutokset tuottavat asetelman, jossa turvallisuusarkkitehtuurin peruselementit ovat vaikeasti ennakoitavassa muutoksen tilassa. Tämä logiikka ohjaa osapuolet sotilaallisen pelotteen kasvattamisen kierteeseen, jonka liikkeellepanevana voimana on vastapuolen potentiaalisten sotilaallisten kykyjen ja siitä syntyvän uhan ennakointi.
Turvallisuuden rakentaminen Nato-jäsenyyden vahvistaman sotilaallisen pelotteen varaan ei ole ongelmaton. Siihen liittyvät vakavimmat turvallisuusriskit eivät rajoitu ainoastaan eikä välttämättä edes ensisijaisesti hyväksymisprosessin aikaiseen harmaaseen vaiheeseen, jolloin turvatakuut eivät ole vielä voimassa. Tilanteessa, jossa Venäjä on sidottu Ukrainan sotaan, voidaan olettaa, että sillä ei ole kapasiteettia avata toista rintamaa ja kohdistaa merkittävää sotilaallista voimaa Suomea ja Ruotsia vastaan, ellei ydinaseita huomioida.
Voidaan ajatella, että jos Natoon liittymisestä on tehty strateginen tavoite, sen toteuttamisen aikaikkuna on varmaankin juuri tässä hetkessä. Mutta samalla joudutaan tunnustamaan, että Suomen turvallisuuspoliittisen linjan peruspyrkimys pysytellä sotien ulkopuolella, edistää ydinaseriisuntaa ja estää niiden leviäminen sekä toimia sotilaallisen jännitteen kasvamisen estämiseksi, jäävät tällaisen sotilaallisen pelotteeseen nojaavan turvallisuuspoliittisen doktriinin jalkoihin. Sitä ei myöskään Norjan malliksi kutsuttu ratkaisu muuttaisi.
Kyse on merkittävästä ja pitkälle tulevaisuuteen Suomen kansainväliseen asemaan ja politiikkaan vaikuttavasta linjauksesta. Hallituksen julkistamassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa näitä strategisia kysymyksiä ei ole juurikaan pohdittu.
Ei ole itsestään selvää, että liittyminen Natoon vahvistaisi Suomen turvallisuutta niin kuin selonteossa esitetään. Kysymystä on käsitelty selonteossa kapean sotilaallisen logiikan ja siihen kuuluvan sotilaallisen pelotteen näkökulmasta. Turvallisuus ei kuitenkaan synny pelkästään eikä etenkään pienten maiden osalta edes pääosin sotilaallisesta pelotteesta. Merkittävimmän osan siitä muodostaa ulkopolitiikka ja siihen liittyvä valtiotaito olla joutumatta sodan osapuoleksi.
Naton kollektiivista sotilaallista pelotetta Suomen jäsenyys epäilemättä vahvistaisi samalla kun se tekisi Suomesta sotilasliiton etulinjan Venäjää vastaan. Ei ole kuitenkaan varmuutta, että Naton jäsenvaltioiden kansallisen harkinnan takana olevat turvatakuut kompensoisivat uuden sotilaspoliittisen asemamme tuomat riskit. Näihin riskeihin kuuluu myös mahdollisuus joutua muualla syntyvän Venäjän ja Naton konfliktin toiseksi voimaa demonstroivaksi tai rajoitettua sotilaallista voimaa käytettäväksi rintamaksi.
Vaikka tällainen voisi olla isomassa eurooppalaisessa kuvassa paikallinen konflikti, se oletettavasti käynnistäisi kuitenkin Naton kollektiivisen puolustuksen käyttöönoton, mutta ei vielä välttämättä saisi jäsenvaltioita lähettämään joukkoja konfliktiin välttääkseen sen eskaloitumisen laajemmaksi, jopa kolmanneksi maailmansodaksi. Sen sijaan Suomelle myös tällainen rajoitettu eurooppalainen konflikti olisi helposti tuhoisa.
Jäsenyys toisi Suomelle myös uusia turvallisuuspoliittisia riskejä. Joutuisimme jakamaan muiden, epävakaammassa asemassa olevien entisten neuvostotasavaltojen ja itäeurooppalaisten Nato-maiden riskit. Sen lisäksi tulisimme uudella lailla osalliseksi useiden naapurimaidensa kanssa jatkuvassa sotilaallisessa konfliktissa olevan, autoritaarisen ja raskaisiin ihmisoikeusrikkomuksiin vuosikymmenet syyllistynen Turkin kanssa samaan liittoon. Asettumalla mainittujen maiden kanssa samaan geopoliittiseen kehykseen, Suomen tosiasiallinen kansainvälinen liikkumatila kapenee, toisin kuin turvallisuuspoliittisessa selonteossa arvioidaan.
Asemoituisimme Naton jäsenenä samalla Venäjän ja Yhdysvaltojen Eurooppaa laajemmalle ja kasvavassa määrin Kiinaan kohdistuvan geopoliittisen pelikentän palaseksi. Siinä asemassa politiikkamme ja kansainvälinen roolimme määrittyisi suhteessa Yhdysvaltojen globaaleihin intresseihin aivan eri tavalla kuin EU:n jäsenenä.
Siihen liittyisi myös useita epävarmuustekijöitä. Yksi niistä on Yhdysvaltojen sisäpoliittinen kehitys. Sitä leimaavat jyrkkä kahtiajako ja johtavien puolueiden erimielisyys monissa keskeisissä kysymyksissä sekä kahden vuoden kuluttua valittava seuraava presidentti ja ulkopolitiikan linjaan oleellisesti vaikuttava, ennusteiden mukaan demokraateilta republikaaneille seuraavissa vaaleissa siirtyvä kongressienemmistö.
Kongressi päättää sodasta ja rauhasta, Yhdysvaltojen joukkojen lähettämisestä ulkomaille ja myös merkittävämmästä aseavusta ja aseiden myynnistä. Yhdysvaltojen apu, turvatakuiden konkretisoituma myös Nato-liittolaiselle, päätetään viime kädessä kongressissa.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikan painotukset ja myös suuremmat painopisteen muutokset ovat siten riippuvaisia paitsi sen ja Kiinan välisestä kilpailusta, myös suuressa määrin Yhdysvaltojen sisäpoliittisesta kehityksestä. Se, kuinka merkittävistä muutoksista tässä voi olla kyse myös tulevaisuudessa, kävi selväksi Donald Trumpin presidentin kaudella 2017-2021.
Naton jäsenenä olevalle Suomelle tämä merkitsisi sitä, että pitääkseen turvatakuut Venäjää vastaan uskottavina, Suomi joutuisi aiempaa vahvemmin tukeutumaan Yhdysvaltoihin ja myös lobbaamaan sitä. Sillä kaikella on hintansa emmekä voi olettaa, etteikö Yhdysvalloilla olisi omaa etuaan ajettavanaan, jolle se epäilemättä odottaa vastapalvelukseksi Suomen tukea.
Kannattaa myös muistaa, että Naton perustamissopimuksen 5. artikla ei määrittele tarkemmin, millaista apua jäsenvaltiot antavat. Sopimus velvoittaa vain kukin jäsenmaan auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenvaltiota ”sellaiseen toimintaan, jonka se (jäsenvaltio) arvioi tarpeelliseksi”. Yhdysvaltojen sana painaa Natossa eniten, mutta myös muut jäsenvaltiot arvioivat kukin omista lähtökohdistaan, millaista apua ovat valmiita antamaan.
Sotilaallisesti liittoutuneena Suomi menettäisi myös kansainvälisesti arvostetusta vuoropuhelua ja liennytystä edistävän toimijan asemasta, joka sillä on ollut kylmästä sodasta lähtien. Vaikka sovittelijalle ja liennyttäjälle ei ole juuri nykyisessä tilanteessa tilaa toimia, on selvää, että jossain vaiheessa sota Ukrainassa loppuu ja palaamme koko ihmiskunnan yhteistä tulevaisuutta ja myös Euroopan turvallisuutta koskevien poliittisesti ratkaistavien kysymysten äärelle.
Miksi Nato-jäsenyys ei ole riittävä eikä myöskään ainoa mahdollinen tae Suomen turvallisuuden lisäämiselle? Turvallisuusarkkitehtuuria ei rakenneta eikä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehdä vuoden tai kahden vaan vuosikymmenien perspektiivillä.
Euroopalla ja ihmiskunnalla ei ole varaa tuhlata seuraavia 10-30 vuotta asevarusteluun ja sotilaalliseen pelotteeseen perustuvan turvallisuusarkkitehtuurin rakentamiseen. Siihen käytettävät valtavat taloudelliset ja inhimilliset resurssit pitäisi käyttää maapallon elinkelpoisena pitämisen ehtona olevaan ilmastonmuutokseen sopeutumiseen, sen pysäyttämiseen ja luontokatastrofin torjumiseen.
Ilmastopaneelin mukaan meillä ei ole varaa odottaa 10 vuotta ennen kuin aloitamme radikaalit toimet talouden toimintamallin uudistamiseksi, jonka keskeisin osa on energiasiirtymä fossiilisista uusiutuviin energialähteisiin.
Asevaraiseen turvallisuuspolitiikkaan keskittyminen vie sekä päättäjien että kansalaisten huomiota harhaan kaikkein keskeisimmästä tulevaisuuden turvallisuuskysymyksestämme. Vaikka emme uuden sotilaalliseen vastakkainasetteluun ja sen synnyttämässä pelotteeseen perustuvassa maailmanjärjestelmässä ajautuisikaan Kiinan ja Yhdysvaltojen johtamien liittokuntien ydinsodaksi eskaloituneeseen ja elämän maapallolta tuhoavaan yhteenottoon, on vaara, että hukkaamme ympäristökatastrofin välttämisen kannalta ratkaisevat vuodet.
Myös alueellisesti sotilaalliseen liittoutumiseen perustuva ratkaisu voi osoittautua hetkelliseksi näennäisratkaisuksi. Siinä reagoisimme sotilaalliseen uhkaan, jota ei nyt kohdistu Suomea vastaan myöskään hallituksen turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan.
Liittoutumalla asemoisimme kuitenkin Suomen rooliin, jossa meistä tulisi osatekijä pitkäaikaisen sotilaallisen jännitteen kasvuun koko Itämeren alueella ilman, että voisimme ehkä enää liennyttää omin toimin sotilaallista asetelmaa. Siihen vaikuttavat päätökset tehtäisiin pienten jäsenmaiden päiden yli suurvaltojen välisiin suhteisiin vaikuttavissa ratkaisuissa.
On virhe ajatella, että arvioitaessa Venäjän sotilaspoliittisia intressejä Suomi olisi Ukrainaan rinnastettavassa asemassa. Tämä ei johdu siitä, että Suomella olisi poikkeuksellista turvaa antava erityissuhde Venäjän kanssa, vaan siitä että Suomen geopoliittinen merkitys ei ole Venäjälle lainkaan sama kuin Ukrainan.
Ei niin, että Suomi olisi merkityksetön Pietari, Itämeri ja Arktinen huomioon ottaen, mutta erot Ukrainaan ovat huomattavat. Venäjä ei miehitä suomalaisia alueita, sillä ei ole kokonaista merialuetta hallitsevaa laivastotukikohtaa Suomen alueella, Suomella ja Venäjällä ei ole läheistä kielen, kulttuurin ja uskonnon yhteistä historiaa eikä suurta Moskovan patriarkaatin alaista kirkkokuntaa kuten Ukrainalla ja Venäjällä eikä Suomi kuuluu isovenäläisen konservatiivisen tulkinnan mukaisesti määriteltyyn kolmen slaavikansan ykseyteen.
Suomi ei ollut Ukrainan tapaan Neuvostoliiton muodostanut neuvostotasavalta, jonka Putin on väittänyt syntyneen keinotekoisesti V.I. Leninin virheellisen politiikan seurauksena. Myöskään Suomen ja Venäjän talouden välillä ei ole ollut sellaista keskinäisriippuvuuden suhdetta kuin Ukrainan ja Venäjän välillä on Neuvostoliiton peruja ollut.
Vaikka on selvää, että luottamus Venäjään on mennyt eikä toiveajattelulle ole sijaa, Suomi ei voi silti rakentaa Venäjän politiikkaansa yksipuolisesti vain sotilaallisten ratkaisujen varaan. On myös riski laskea sen varaan, että Venäjä pysyy pitkään kiinni Ukrainan sodassa ja säilyy myös seuraavat vuosikymmenet sotilaallisesti ja taloudellisesti heikkona. Toki myös tämä vaihtoehto on mahdollinen, mutta on paikallaan muistaa, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1990-luvulla tehty yleinen oletus Venäjän säilymisestä heikkona osoittautui virhearvioksi. Yksipuolisesti sotilaalliseen pelotteeseen perustuva suhde lukitsee Suomen liikkumatilan aiempaa kapeammaksi ja alistaa sen mukautumaan vahvempien liittolaisten intresseille.
Suomen turvallisuuspolitiikan itsestään selvänä päämääränä tulisi olla turvallisuuden takaaminen pitämällä Suomi sodan ulkopuolella. On syytä tehdä ero tämän päämäärän ja sille alisteisten keinojen välillä. Rauhantilan ylläpitämiseksi valittavien välineiden käyttöä tulee arvioida sen mukaan, miten ne edistävät tämän päämäärän saavuttamista.
Paljon toistettu väite siitä, että päätös Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta on vain Suomen oma asia, on periaatteellisella tasolla täysin totta, mutta konkreettista päämäärää rauhantilan säilyttämiseksi ajatellen riittämätön. Konkreettisten turvallisuutta koskevien ratkaisujen määrittäminen periaatekysymyksiksi jättää niiden seurausten arvioimisen helposti toissijaiseksi ja tekee poliittisiin ratkaisuihin pääsemiseksi tarvittavien kompromissien tekemisen vaikeaksi, ellei suorastaan mahdottomaksi.
Keskusteltaessa Venäjän reaktioista Suomen Nato-jäsenyyden hakemiseen, joutuu kysymään, onko Nato-option toteuttamisesta tullut nyt tällainen itsessään periaatekysymykseksi muuttunut päämäärä, jonka toteuttamiseksi ollaan valmiita ottamaan myös pitkäkestoiset ja vaikeasti arvioitavat USA:n ja Kiinan välisten suhteiden leimaamaan maailmanjärjestyksen muutokseen liittyvät riskit. Naton oletettuja turvallisuustakeita ja sen aiheuttamia riskejä ei voi arvioida vain muutaman vuoden horisontilla.
On myös vaara, että kun tilanne Venäjän kanssa voi säilyä useita vuosia nykyisenlaisena, Venäjän lähes kaiken kattava eristäminen toimii pidemmällä perspektiivillä sen autoritaarisen hallinnon lujittamisen eduksi ja kaventaa entisestään demokraattisten voimien toimintamahdollisuuksia. Nyt tehtävillä ratkaisuilla luodaan myös ilmapiiriä, jossa kasvaa se sukupolvi läntisiä ja venäläisiä toimijoita, jotka rakentavat Euroopan ja Venäjän suhteita Putinin kauden jälkeen. Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin rakentamisen aikajänne pitäisi asettaa 20-30 vuoden päähän.
Markku Kangaspuro on professori Helsingin yliopistossa, Venäjän tutkija ja Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.