Talibanin noustua uudelleen valtaan elokuussa 2021 naisten ja tyttöjen perusoikeuksia on ryhdytty rikkomaan laajasti. Pettymyksestä ja surusta huolimatta johtopäätös on, että Suomi ja kansainvälinen yhteisö saavuttivat sittenkin jotakin merkityksellistä.

Suurin syrjitty ihmisryhmä maailmanlaajuisesti on edelleen naiset ja tytöt. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset koskevat sekä miehiä että naisia, sekä tyttöjä että poikia. Huolimatta lisäksi tehdyistä naisia ja lapsia koskevista erityissopimuksista käytännössä eteneminen tasa-arvon suuntaan kohtaa edelleen vaikeuksia.

Sekä YK:n vuosituhat-oikeuksia koskeva ohjelma että Agenda 2030 asettavat sukupuolten tasa-arvon erilliseksi tavoitteeksi, ja se tunnustetaan todella tärkeäksi välineeksi muiden tavoitteiden kuten esimerkiksi rauhan ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisessa. Monessa maassa onkin menty hyvin eteenpäin tällä vuosituhannella sekä tyttöjen koulutusoikeuksissa että jopa seksuaali- ja lisääntymisterveydessä ja -oikeuksissa.

Nyt viimeisimpien vuosien aikana tilanne on muuttunut. Monessa maassa on otettu askelia taaksepäin juuri naisten oikeuksissa. Yleisemmin ne ovat liittyneet naisten terveyteen – erityisesti lisääntymisoikeuteen. Tämä on näkynyt etenkin konflikti- ja kriisialueilla, mutta jossain määrin myös USA:ssa ja Euroopassakin.

Poikkeuksellisen voimakkaasti tämä on näkynyt Afganistanissa Taliban-hallinnon valtaannousun myötä. Naisten ja tyttöjen oikeuksia liikkua vapaasti, osallistua koulutukseen ja työntekoon sekä vaikuttaa yhteiskunnan tulevaisuuteen on rajattu ankarasti, päinvastaisista lupauksista huolimatta. Uusimmista rajoitteista ilmoitettiin viime vuoden joulukuussa, jolloin kiellettiin naisten pääsy yliopistoihin.

Afganistanin operaation yksi suurimmista opetuksista on se, kuinka suurena vaarana edelleen pidetään naisten ja tyttöjen tasa-arvoa ja voimaannuttamista. Maailmanlaajuinen ”anti-gender” liike ei ole vähäpätöinen asia.

Tasa-arvo ei ole pelkkä mielipidekysymys, vaan se on ihmisoikeuskysymys. Se edistää myös monia muita hyviä asioita yhteiskunnassa, kuten esimerkiksi talouskasvua. Taloudellinen turvallisuus on tärkeä asia, mutta on mielenkiintoista havaita, että monen mielestä juuri talouskasvun ja kansantuotteen kasvattaminen tekee ihmisoikeuksista tärkeitä.

Suuri osa kansainvälisen yhteisön hankkeista, joilla tuetaan konfliktinratkaisua, rauhaa ja kehitystä, kohdistuvat alueisiin, joissa ei ole vallalla eurooppalainen valtiokäsitys. Siksikin laaja yhteiskunnallinen keskustelu onnistumisista ja epäonnistumisista Afganistanissa on sovellettavissa myös tuleviin hankkeisiin. Arviot antavat myös arvokkaita näkemyksiä tuleviin kriisinhallintaoperaatioihin ja kehitysyhteistyöhankkeisiin.

Suomen osallistuminen toimintaan Afganistanissa toteutui osana kansainvälistä yhteisöä kahden peräkkäisen kansainvälisen operaation, International Security Assistance Force ISAFin (2002-2014) ja Naton operaatioiden (2015–2021) kautta. Itse olin mukana vuoteen 2012 asti.

Suomen osallistumisessa toimintaan Afganistanissa oli alusta alkaen pyrkimys kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan. Päätettäessä operaatioon lähtemisestä keskeisinä tavoitteina oli turvallisuustilanteen vakauttaminen mutta myös valtiorakenteiden korjaaminen.

Samalla nähtiin, että tämä vaatii humanitaarista apua, ihmisoikeuksien kunnioittamista sekä huomion kiinnittämistä naisten ja lasten, erityisesti tyttöjen, asemaan. Tavoitteena oli lisäksi kansainvälisen turvallisuuden ja samalla myös Suomen kansallisen turvallisuuden parantaminen.

Jälkeenpäin voidaan tietenkin tarkastella toimintaa ja ratkaisuja. Historiankirjoitus on tunnetusti helpompaa kuin tulevaisuuden ennustaminen. Afganistanin operaatiosta on tehty useita selvityksiä.

Julkisuudessa käyty keskustelu on antanut osin erikoisen kuvan toimista operaation yhteydessä. Arviointia vaikeampaa on kertoa, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta olisimme nykyistä paremmassa tilanteessa.

Minulla oli aikanaan omat epäilykseni operaatioon lähdöstä. Mietin esimerkiksi operaation kustannuksia. Ne olivat kolme, neljä kertaa kalliimmat kuin yleensä rauhanturvaoperaatioissa. Kysyin mielessäni, voisiko samalla rahalla saada enemmän aikaan muualla tai muuta kautta? Olisiko jossain muualla enemmän yhteistyöhalua, jonka vuoksi voisi saavuttaa enemmän

Lähdimme kuitenkin tuolloin tosissamme rakentamaan uutta demokraattista yhteiskuntaa. Yhdysvalloilla oli sotansa terrorismia vastaan, Euroopan unionissa puolestaan oli halua enemmän tai vähemmän tukea sitä. ISAF-operaatioon lähdettiin kuitenkin yksimielisesti.

Suomelle etenkin tasa-arvoon ja erityisesti tyttöjen koulutukseen liittyvät kysymykset olivat lisäksi tärkeitä kaikessa työssä. Tytöistä ja naisista on nyt tilanteen muututtua erityinen huoli.

On selvää, että Afganistanin suhteen tehtiin virheitä ja tavoitteita ei saavutettu toivotussa aikataulussa eikä kestävällä tavalla. Meillä ei myöskään ollut riittävää jatkosuunnitelmaa sen varalle, että epäonnistutaan. Ymmärsimme kyllä, ettei Afganistan ollut vielä eurooppalaisen mittapuun mukaan valtio, mutta turvallisuuden ja valtiorakenteen vahvistaminen oli ennakoitua vaikeampaa epävakaassa turvallisuustilanteessa ja pirstaleisessa toimintaympäristössä.

Paikallistason vaikuttaminen olikin keskeinen väylä ja työllä saavutettiin myös onnistumisia. Toisaalta on otettava huomioon, että paikalliset, järjestäytymättömät käytännöt voivat olla varsin vähän kansainvälisiä sopimuksia kunnioittavia. Paikalliseen tasoon keskittyminen ei takaa aina välttämättä edistysaskeleita.

Kun katsomme taaksepäin, on hyvä muistaa, että Afganistanin operaatiossa on ollut mukana useita maita ja sitä myötä eri näkökulmia. Myös meillä hallitukset ovat vaihtuneet ja tilannekuva on muuttunut. Se joukko toimijoita, jonka kanssa operaatioon lähdetään, ei koskaan ole sama, jonka kanssa se lopetetaan. Jokaisen valtionkin sisällä toimii joukko päättäjiä, joista jokainen katsoo tilannetta omasta näkökulmastaan.

Vaikka Afganistanin turvallisuustilannetta ei ollut kyetty toistaiseksi vakauttamaan, uskon että tehty työ kantaa hedelmää myös jatkossa. Millä hinnalla, kysytään varmasti.

Olen verrannut kehitystä vähiten kehittyvissä maissa usein uimakouluun: on hyvä, että tekniikkaa opetetaan ja sitä, miten pysyä pinnalla. Uimataito vaatii kuitenkin harjoittelua ja sinnikkyyttä.

Kuten selvityksissä nousee esille, parhaita tuloksia Afganistanissa saavutettiin etenkin terveys- ja opetussektoreilla. Haluan myös erityisesti nostaa esille afgaaninaistoimittajien koulutukseen keskittyvän hankkeen, jossa olin itsekin aktiivisesti mukana. Mikä meidän vastuumme kouluttamistamme toimittajista on nykyisessä tilanteessa? Moni heistä on vaarantanut turvallisuutensa pyrkiessään rohkeasti murtamaan rajoittavia rakenteita ja vaatiessaan oikeuksiaan. Me olemme kannustaneet heitä siihen ja olleet kumppanina tässä työssä. Katson, että meidän tulee olla yhä kiinnostuneita heidän turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan.

Onkin hyvä asia, että lainsäädäntövalmistelu on aloitettu virkamiestasolla koskien humanitaarista viisumia. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Kabulissa ole enää Suomen suurlähetystöä. Kun ei ole edustustoa, ei myöskään apua tarvitsevien ole mahdollista hakea turvapaikkaa.

Vieraillessani vuonna 2011 Afganistanin-operaatiossa kysyin eräältä suomalaiselta sotilaalta, mikä saa hänet palaamaan Afganistaniin uudelleen, kaiken hänen kokemansa jälkeen. Hän kertoi, että partioi yhtä tien pätkää. Hän ei tiedä, mitä tapahtuu muualla eikä etenkään mitä tapahtuu kodeissa illalla ja yöllä. Mutta aamuisin pikkutyttöjen kävellessä kouluun turvassa, hän ajattelee: jälleen edes yksi päivä. Tähän kiteytyy jotakin hyvin olennaista käytännön työstä ja todellisesta pyrkimyksestä rakentaa parempaa tulevaisuutta.

Tätä työtä ihmisoikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon puolesta meidän on pitkäjänteisesti jatkettava eri foorumeilla. Koskaan ei ole häpeämistä siinä, että yritetään rakentaa rauhaa ja parempaa tulevaisuutta.

Essee perustuu presidentti Tarja Halosen puheeseen Afganistanin naisten ääni – Suomen kriisinhallinta afgaaninaisen silmin, selvityksen julkistamistilaisuudessa Musiikkitalolla 25.1.2023