Christopher Nolanin Oppenheimer ei ole vain elokuva fyysikosta ja hänen mielenmaisemastaan. Se on tosi tarina kylmän sodan synnyttämästä elämää tuhoavasta tulipallosta. Se on vahva puheenvuoro ydinasekieltosopimuksen puolesta.
Hämmästyin Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta 13.8. ”Barbie ja pommimies täyttivät teatterit”. En nyt syytä pääkirjoittajaa ydinaseiden karnevalisoinnista enkä ole edes tiukkapipoinen elokuvien vaaleanpunaisen hattaran suhteen, mutta kun pääkirjoitukset edustavat lehden linjaa, mietin, tuleeko elokuvasta kirjoittaminen tärkeäksi siksi, että se on kassamenestys.
En liioin odottanut pääkirjoittajalta Hollywoodin viihdetehtaan ihailua kesäpaketista, joka hänen mukaansa on solmittu seksistä ja kuolemasta ja jonka markkinointia on edistänyt sopivankokoiset kansainväliset kohut. Oppenheimerin kassamenestyksen sijaan olennaista on aihe, sen viesti ja että se on loistava elokuva.
Christopher Nolanin elokuva Oppenheimer kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa ainakin kolmesta syystä.
Ensinnäkin Nolan on – ainakin minusta – yksi kiinnostavimmista nykyohjaajista. [kurs] Oliver Stone sen tiivistää: Nolanin Oppenheimer on klassikko.
Kuten tunnettua, vuonna 1970 syntynyt Nolan aloitti jo lapsena veljensä kanssa lyhytelokuvien tekemisen isänsä kameralla ja jatkoi indie-elokuvien tekoa, kunnes murtautui rytinällä Yhdysvaltojen elokuvateollisuuteen.
Vuonna 2000 Nolan ohjasi ja veljensä käsikirjoitti kerrassaan erinomaisen Mementon, jossa Guy Pearcen valinta pääosan esittäjäksi kruunasi hienon trillerin. Laatua on sittemmin valkokankaalle pukannut.
Nolan ei käytä digitaalisia tehosteita, hän yhdistää elokuvissaan usein eri aikatasot luontevasti, tiivistää kaiken olennaiseen, osaa valita loistavan tiimin aina lavastuksesta, musiikista, kuvauksesta näyttelijöihin. Lisäksi hän on loistava [kurs] elokuvakulttuurin puolustaja.
J. Robert Oppenheimeria esittävä Cillian Murphy on työskennellyt mielellään Nolanin kanssa. Viimeksi Dunkirk -elokuvassa, joka kertoi toisen maailmansodan aikaisesta isosta evakuointioperaatiosta. Hänen sanotaan olleen epävarma Nolanin pyynnöstä sukeltaa Oppenheimerin mieleen, jonka elokuva välittää raastavasti.
Murphyn kanssa työskennellyt Robert Downey Jr. sanoi, ettei ole koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa uhrautuneisuutta keneltäkään pääroolin esittäjältä kuin Murphyltä. Downeylla on Lewis Straussin rooli. Strauss toimi tuolloin Yhdysvaltojen Atomienergia komissiossa.
Toiseksi elokuva kannattaa katsoa lahjakkaan fyysikon J. Robert Oppenheimerin itsensä vuoksi: mikä oli hänen merkityksensä fyysikkona Manhattan -projektissa? Samoin, millainen hänen elämänsä oli ensimmäisenä laboratorion johtajana valtaisassa Los Alamossa? Sen laboratoriossa on sittemmin suunniteltu yli 70 prosenttia kaikista Yhdysvaltojen ydinaseista.
Vuonna 1943 perustettu salainen projekti johti ydinaseen ensimmäisen testaamiseen Alamogordossa. Ensimmäisen kerran Fat Man ja Little Boy räjäytettiin sotilaskohteiden sijaan siviilikohteissa Hiroshimassa ja Nagasakissa.
Kun Oppenheimer sai tehtäväksi Yhdysvaltojen armeijalta luoda uusi superase, hän oli tehtävästä otettu mutta tiedosti hyvin, millaisesta aseesta oli kyse. Mutta häntä ajoi eteenpäin tiedemiehen identiteetti. Katsoja joutuu sen sijaan miettimään moraalisia ja poliittisia kamppailuja, joita väistämätön lopputulos aiheutti.
Presidentti Truman ei sietänyt tunnontuskia. Hän teki päätöksen ydinaseen käyttämisestä – vaikka muitakin ääniä oli – ja hänen käsissään on kirjaimellisesti ihmistuhkaa. Noin 200 000 ihmistä paloi kuoliaaksi hetkessä tai hirveissä tuskissa.
Omissa mielikuvissani on myös toinen mustavalkoinen, elokuva, jossa Oppenheimer on kuulusteltavana McCarthyn kommunistivainoissa. Voi olla, että muistelen vieläkin vanhempaa elokuvaa kuin vuonna 2008 valmistunutta David Grubinin ohjaama The Trials of J. Robert Oppenheimer. Kolme vuotta aiemmin oli puolestaan ilmestynyt Nolanin aineistona käyttämä Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin Pulitzer-palkittu elämäkertateos American Prmotheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer.
Kolmas syy katsoa on sen miettiminen, onko oikein ja viisasta valjastaa maailman terävimmät aivot asevaraiseen turvallisuuden palvelukseen sekä uusien aseteknologioiden ja tuhovoiman kehittämiseen? Entä jos tämä lahjakkuus ja resurssit käytettäisiinkin ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavien haasteiden ratkaisemiseen?
Avaruutta ei militarisoitaisi, robotit eivät tappaisi eivätkä rypälepommit leviäisi lasten hiekkalaatikoille. Entä jos ilmastomuutoksen hidastamisesta ja selättämisestä palkittaisiin kunniamerkein ja ruhtinaallisin tutkimusrahoin, köyhyyden vähentämistä pidettäisiin tärkeämpänä kuin valtataistelua asein? Tai jos pystyttäisiin vähentämään muoviroskaa ja pelastamaan merien eläimet?
Ydinasesateenvarjon arvellaan tuovan meille turvaa. Isossa tulimyrskyssä sateenvarjo näyttää naurettavalta. Huolestuttavaa on, että Venäjän hyökkäyssodan myötä ydinasevalvonta on romahtanut. Maailmassa oli tammikuussa 12 512 ydinkärkeä, joista 9 576 oli toimintavalmiita. Lähes 90 prosenttia ydinaseista kuuluu Venäjälle ja Yhdysvalloille. Ydinasevaltiot modernisoivat niitä nyt kiivaasti.
Ydinaseet ovat aina joukkotuhoaseita. Oppenheimer sanoi: ”Jos atomipommit lisätään sotivan maailman tai sotaan valmistautuvien kansojen arsenaaleihin uusina aseina, tulee aika, jolloin ihmiskunta kiroaa Los Alamosin ja Hiroshiman nimet.” Nolanin elokuva palkitaan varmasti. Oppenheimer on hieno elokuva ja se on koettu hyvin vaikuttavaksi. Ja onhan se tuottanut rahaa – sehän on myös Helsingin Sanomille tärkeä juttu.
Oppenheimer (2023)
Ohjaaja: Christopher Nolan
Käsikirjoittajat: Christopher Nolan, Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin
Pääsosissa: Cillian Murphy, Emily Bunt, Robert Downey Jr., Matt Damon, Rami Malek, Florence Pugh, Josh Hartnett, Kenneth Branagh
Kesto: 180 min