Vielä yksi valokuva, Sodankylä

Vuonna aloitettu 1986 MSFF on todennäköisesti Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali. Se tuo yöttömän yön Lappiin, Sodankylään kansainvälisten ja kotimaisten elokuvien parhaimmistoa sekä tekijöitä. Elokuvia esitetään festivaaleilla kaikkiin vuorokauden aikoihin.

Monelle festivaaleilla kävijöille elokuvien ohella yhtä tärkeää ovat juhlat ennen ja jälkeen näytösten. Missä muualla voit juhlia mutkattomasti keskiyöllä elokuvaohjaajan kanssa, jonka elokuvan juuri kävit katsomassa ja kanssa kirkkaassa auringon paisteessa? Siitäkin voi vielä jatkaa vaikka kello kolme yöllä alkavaan seuraavaan näytökseen.

Festivaalien suuressa teltassa on tunnelmaa. Lähes kaikki päivä- ja ilta-aikaan siellä olleet näytökset olivat loppuunmyytyjä.

Sodankylän elokuvajuhlilla muun muassa eri kokoiset teltat toimivat elokuvasaleina.

Lapinsuun elokuvateatterin elokuvakoneenhoitajat Saara Viika ja Illusia Girs viettämässä taukoa näytösten välissä.

Rauhanliikettä elokuvajuhlilla edustivat Aseistakieltäytyjäliiton aktiivit. – Ihanaa jakaa antimilitarismin ilosanomaa täällä Sodankylässä, sanoo Vili Nurmi (vasemmalla).

Jono on muodostunut Lapinsuun elokuvateatterin eteen, joka on Sodankylän ja samalla myös festivaalien ainoa varsinainen elokuvateatteri. Alkamassa on lauantaina Stephen Frearsin My Beautiful Laundrette elokuva vuodelta 1987.

Näyttelijä Anna Kankila kannattelee matkakaiutinta juhlinnan keskellä. Aurinko ei laske, mutta illan kultainen hetki on käsillä. Hänen takanaan bailaa brasilialainen elokuvaohjaaja Karim Aïnouz, jonka elokuvia, kuten Futuro Beach ja Madame Satã, oli nähtävillä festivaaleilla.

Helsingin Sanomien toimittaja Sara Vainio katsomassa Hannaleena Haurun elokuvaa Fucking with nobody klo 4:30 lauantaiaamuna.

Jos tulet Sodankylään elokuvafestareille, niin luultavasti joudut jonottamaan. Kuvassa elokuviin menijöitä jonottamassa näytökseen Sodankylän peruskoulussa alkavaan näytökseen.

Esitystaiteilijat sekä elokapina-aktiivit Jessica Piasecki ja Monia Kimara juhlimassa jokirannalla.

Toimittaja Timo Korpi laulamassa karaokea Karaokeparatiisi dokumentin näytöksen jatkoilla.

Iloiset sekä iloisesti juopuneet festivaalivierailijat kuvaavat maisemia, itseään ja toisiaan. Median tuotantovälineet ja julkaisualustat löytyvät  jokaiselta omasta puhelimesta. 

Vuonna 2010 New York Timesin valokuvaaja Damon Winter kuvasi Afganistanissa yhdysvaltalaisten sotilaiden arkea iPhonella. Puhelimella otetut digikuvat hän käsitteli Hipstamatic applikaatiolla, jota käytettiin erityisesti Instagramissa julkaistavien kuvien käsittelyyn. 

Winter leikitteli sarjassaan ajatuksella siitä miltä sota näyttää, kun sitä kuvaisi samoilla välineillä joilla sotilaat jo itse dokumentoivat arkeaan. Sarja sai osakseen paljon kritiikkiä siitä, että Hipstamaticin filtterit muuttivat kuvien sävyt ja tunnelman niin unenomaiseksi, että monet Winterin aikalaiskollegat eivät pitäneet kuvia lainkaan kuvajournalismina.

Älypuhelimilla kuvaaminen ja eri estetiikoilla leikittely journalismissa on muuttunut reilussa vuosikymmenessä niin banaaliksi, että Winterin 2010 saama kritiikki tuntuu tänä päivänä koomiselta. Etenkin nyt, kun kokonaisia teatterilevitykseen meneviä elokuvia on jo hyvä tovi kuvattu älypuhelimilla. 

Kun katsoo valtavalta elokuvakankaalta ihmisen kasvoista lähikuvaa on helppo myötäelää päähenkilön suuria tunteita – itkeä ja nauraa. Kännykällä pitää kuvata läheltä ja sillä pääsee nykyisin helpommin kuvaamaan intiimimpiä kuvia kuin ammattikuvaajan järeällä järjestelmäkameralla.

Ehkä elokuvassa ja ihmissuhteissakin pätee sama, mitä Normandian maihinnousun kovimmassa paikassa Omaha Beachilla tilannetta 1944 dokumentoinut Robert Capa sanoi valokuvauksesta: 

“If your pictures aren’t good enough, you aren’t close enough.”

Tämän artikkelit valokuvat otettiin iPhone 11 pro:lla. Valokuvat käsiteltiin Lightroom Classic kuvankäsittelyohjelmalla.