Kylmän sodan aika päättyi Berliinin muurin murtumiseen.  Tuo verraton alkuvuosien vakoojabestsellereiden aika, jonka todellisuutta oli hampaisiin asti aseistautuminen, ydinkärjet ja kilpailu avaruudesta.

Liennytys – jossa Suomella oli roolinsa ETYK-isäntämaana – ja erityisesti aseriisuntaan ja kansainväliseen sopimiseen liittyvät läpimurrot madalsivat henkistä idän ja lännen muuria, kunnes siitä tuli matkamuistoja matkalaukkuun pakattavaksi.

Tapahtumaa kuvattiin Euroopan mahdollisuudeksi etsiä itseään vapaana viholliskuvista. Yritystä on ollutkin: taloudellisia sidoksia itään, ajatusta aiemman suurvaltapolitiikan muuntumisesta moninapaisuudeksi, Euroopan oman aseman vahvistamista ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimijana ja myös autonomisena strategiana.

EU myös laajeni nopeasti. Monet 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen uusista jäsenmaista eivät kuitenkaan täyttäneet EU:n kriteerejä – eivätkä täytä vieläkään. Laajentumisen syyt olivat enemmän poliittisia. Tietynlainen kankeus ja erityisesti ideologiset erilaisuudet suhteessa eurooppalaisuuden kivijalkaan ovat sittemmin koetelleet myös yhteistyötä. Sama toistuu myös Natossa.

Viholliskuvat eivät tänä aikana kadonneet Euroopasta, saati kansainvälisestä politiikasta mihinkään. Näin siksi, että niitä luodaan ja uusinnetaan poliittisista tarpeista. Niihin liittyy lähes aina moraalinen ulottuvuus, jossa on kyse hyvän ja pahan taistelusta.  Omat nähdään hyvinä ja viholliset pahoina.

Viholliskuvien juuret ovat uskonnoissa mutta niitä ryydittävät myös psykologiset ja sosiologiset tekijät. Yhteisön yhtenäisyyttä lujitetaan syntipukeilla ja sijaisuhreilla.

Viholliskuvien traditio näkyy vahvasti niin Yhdysvaltojen kuin Venäjän ulkopoliittisessa kulttuurissa. Eurooppakaan ei ole kyennyt vapautumaan orientin ja oksidentin vastakkainasettelusta ja epäluuloista islamia kohtaan.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on tuonut kylmän sodan takaisin. Hyvän ja pahan taistelu on täällä taas. Monimutkainen maailma on taas yksinkertainen.

Vilho Harle kirjoitti vuonna 1991 Hyvä, paha, ystävä, vihollinen -teoksessa, että ”hyvän ja pahan vastakohtaisuus ei muodosta rautaista luonnonlakia, vaan on kokonaan ihmisen itsensä luoman käsitemaailman tulosta.” Hän pohtii mahdollisuuksia vapautua vihollisuudesta ja ikään kuin ylittää se.

Vaikeuksia on. Kiinnostava viittaus hänellä on James A. Ahon ajatukseen vihollisen funktiosta, joka täyttää inhimillistä sankaruuden tarvetta. Ympäristöliike tarjoaa Ahon mielestä mahdollisuuksia uudenlaiselle sankaruudelle: pahojen surmaamisen sijaan on muutettava omaa elämäntapaa.

Kyse on siis yhteisöistä mutta myös yksilöistä viholliseen liittyvän funktion selättämisessä. Yhteisötasolla sopiminen, sopimukset, yhteistyö ja miksei myös diplomatia ovat välineitä nähdä vihollisuuden tuolle puolen.

***

Ihmiskunnan ja maapallon kannalta viholliskuvat ovat tuhoisia ja voivat johtaa pahimmillaan ydinaseiden käyttöön. Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Katariina Simonen kuvaa asevalvonnan romahtamista nykyisessä tilanteessa: ”Joukkotuhoaseiden valvonta on kriisiytynyt hetkellä, jolloin kaikki ydinasevallat modernisoivat ydinaseitaan. ”

Henkilökohtainen vapautuminen vihollisuuskuvista liittyy ennen muuta terveeseen epäilyyn omaan oikeassa ja toisen väärässä olemisen suhteen ja siis oman hyvyyden ja toisen pahuuden näkemisen haastamiseen. Tilalle tarvitaan empatiaa.

Ydin-haastateltava Lauri Snellman kiteyttää pasifismin erilaisuuden. Hyvän ja pahan taistelussa osapuolet käyttävät yhtä lailla väkivaltaa ja alistamista. Pasifismi ei käytä kumpaakaan ja se on sen etu. Sekin kysymys pitää esittää, että entäpä jos viholliskuvat realismiksi väittämän sijaan palvelevatkin nationalismia ja sen pimeitä puolia?

***

Meneillään ovat kahdenväliset puolustusyhteistyön neuvottelut Yhdysvaltojen ja Suomen kesken. Sopimuksiin voi liittyä monia sellaisia yksityiskohtia, jotka pahimmillaan lisäävät jännitteitä entisestään paitsi Suomen lähialueilla myös kotimaassa.

Valtion ilmaantuminen valtioon erioikeuksilla, joihin kansallinen lainsäädäntö ei ulotu tai sulkee sen kokonaan pois, on ongelmallista. Turvallistamisen vahvassa ilmapiirissä tarvitaan siviilien rohkeutta ja neuvotteluvaltuutta oikeusvaltion ja demokratian pelisääntöjen kunnioittamiseksi.

Puola on muuten ajanut puolustusmenoissa Yhdysvaltojen ohi 4,3 prosentin osuudellaan bruttokansantuotteesta, kun Yhdysvallat jää 3,3 prosenttiin. Suomi kuuluu jo kärkijoukkoon 2,4 prosentin osuudellaan eikä menoissa ole vielä mukana tulevia hävittäjähankintoja. Turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta itärajalla eli aidan suhteen voi myös esittää sarkastisen huomion: olisiko kannattanut mieluummin vahvistaa rajavalvontaa muilla keinoin?

***

Anna Gustafssonin reportaasissa nostetaan tärkeät sodan vaikutukset ympäristöön. Luonto ja ihmiset kohtaavat ylisukupolvista hiljaista väkivaltaa. Sota tuhoaa ympäristöä suorasti ja epäsuorasti. Esimerkiksi maaperän ja vesistön saastuminen on pitkäaikainen kansanterveydellinen ongelma. Rauhanliike on siksikin ympäristöliikkeen kumppani.

Ville Luukkanen avaa uuden näkökulman valtavirtaiseen ajatteluun maailmanjärjestyksestä. Kun Yhdysvallat on menettämässä kykynsä vähentää köyhyyttä, mitä amerikkalaisen unelman tyhjentyminen vaikuttaa? Etenkin nyt, kun Suomi on sitonut itsensä vahvasti juuri Yhdysvaltojen mahtiin, jopa enemmän kuin Natoon.

On myös hyvä lukea kauempaa nähtyjä kommentteja ja arvioita, jotta kuva todellisuudesta olisi tarkempi ja moniulotteisempi. Pertti Haaparanta kuvaa taloustieteilijä Branko Milanovićin näkemyksiä meneillään olevalle konfliktille annetuista merkityksistä ja selityksistä. Lucio Caracciole katsoo Suomen Nato-jäsenyyden lisäävän enemmän jännitteitä kuin vähentävän.

Rauha olkoon – kesän keskelläkin – kanssanne!