Juuri nyt 28 Afrikan maata on osallisena 21 aseellisessa selkkauksessa. Määrä on kasvanut kylmän sodan päättymisen ajoista, jolloin ne vähenivät. Ne synnyttävät uusia kriisejä ja konflikteja, jotka johtuvat niukasta sosiaalisesta ja taloudellisesta kehityksestä, jota useimpien afrikkalaisten kansojen on kestettävä.

Etelä-afrikkalaisen Turvallisuustutkimuksen instituutin (Institute for Security Studies) mukaan aseelliset konfliktit ovat lisääntyneet vuodesta 2008, jolloin globaali finanssikriisi alkoi. Köyhyys ja konfliktit eivät luultavasti ole missään muualla niin kytköksissä toisiinsa kuin Afrikassa

Nykyiset Afrikan konfliktit ovat entistä vähemmän kahden tai useamman valtion välisiä. Ne ovat todennäköisemmin valtion ja yhden tai useamman maassa toimivan ryhmän välisiä konflikteja, jotka ylittävät valtioiden rajoja ja jotka saattavat johtaa toisten valtioiden puuttumisiin. Eräs esimerkki on Boko Haramin kapinointi, joka on pääosin keskittynyt Nigerian pohjoisosiin, mutta levinnyt myös naapurimaihin Kameruniin, Nigeriin ja Tsadiin

Joissakin maissa on menossa useampi aseellinen selkkaus. Kongon demokraattisen tasavallan konfliktit ovat riehuneet useilla erillisillä rintamilla. Niissä on ollut kyse viidestä erilaisesta vastakkainasettelusta. Monissa tapauksissa taistellaan samaa vihollista vastaan, kuten esimerkiksi Boko Haramin kohdalla: neljä eri maata on joutunut sen hyökkäysten kohteeksi.

Etelä-Sudanin sisällissodassa on kyse seitsemän aseellisen ryhmän toiminnasta yhdeksässä sen kymmenestä osavaltiosta. Tämän lisäksi alueella toimii LRA:n (Lord´s Resistande Army) kapinajoukot. LRA:n Sudan-operaatiot ovat lähtöisin Ugandasta, mutta ne ovat levinneet Keski-Afrikan ja Kongon demokraattiseen tasavaltaan.

Niin Sudanissa kuin Etelä-Sudanissa on myös kilpailevien paimentolaisklaanien tai heimojen välisiä selkkauksia. Näissä käydään aseellista kamppailua vedestä ja laidunmaista, jotka ovat käyneet vähiin ympäristön rappioitumisen vuoksi. Ympäristöongelmat ovat jo nyt syynä lisääntyneisiin Afrikan sisäisiin muuttoliikkeisiin. Ei ole kovin vaikeaa nähdä niiden yhteyttä tuleviin konflikteihin.

 

Muun maailman silmistä ja mielistä Afrikan aseelliset konfliktit ovat useimmiten poissa. Ikiaikainen Afrikan kerrostaminen eristyneeksi ja toivottomaksi tapaukseksi, jota sodat ja nälänhädät vaivaavat, on maailmanlaajuinen. Maanosan konfliktit rekisteröidään Afrikan ulkopuolisissa uutismedioissa vain heikosti ja ne tulevat noteeratuiksi valtavirrassa vain satunnaisesti, tai silloin kun niihin kohdistuu Afrikan ulkopuolinen kiinnostus.

Hyvästä esimerkistä käy Kongon demokraattinen tasavalta. Vähintään 5,4 miljoonaa ihmistä – puolet heistä alle 5-vuotiaita lapsia – on kuollut eri vastakkainasettelujen ruokkimassa sodassa, joka riehui vuodesta 1998 vuoteen 2003 vaimentuen vain osin tähän päivään mennessä. Vuoden 2008 uhriluku on arvio tästä valtavasta onnettomuudesta. Uusimmat arviot ovat noin 6 miljoonaa uhria.

Kongon demokraattisen tasavallan konflikti tunnetaan Afrikan suurena sotana. Nimitys, jonka vain harvoin kuulee Afrikan ulkopuolella. Tämä joukkotuho on kiinnostanut vain vähän lännen mediaa eikä se liioin ole saanut kovin suurta poliittista huomiota. Pienempi, mutta yhtä raaka Syyrian sota, jossa on ainakin 200 000 ihmistä kuollut, on saanut osakseen merkittävästi enemmän huomiota ja huolta länsimaisessa mediassa.

Miksi näin on, on toinen tarina. Lopputulos on kuitenkin, ettei kansainvälinen yhteisö tehnyt pitkään aikaan yhtään mitään rauhaan tähtäävien ratkaisujen edistämiseksi Kongon demokraattisessa tasavallassa.

Sama pätee myös muihin konflikteihin. Vaikka rauhanturvaamista useilla eri mandaateilla on käytetty Afrikan aseellisten konfliktien sovittelussa, suurvallat ja niiden hallitusten väliset järjestöt eivät ole soveltaneet samankaltaisia konfliktin ratkaisemisen ponnisteluita Afrikassa kuin mitä muualla.

 

Afrikan huono historia vaikuttaa näkyvästi. Kolonialismin perintö ja sen yhteys nykyiseen epävakauteen ja muihin ongelmiin on aina esillä Afrikan mantereen tilasta käytävissä nykykeskusteluissa

Näin erityisesti ja hiljattain Etelä-Afrikassa, jonka demokratia on vielä raakilevaiheessa. Kolonialismilta ja apartheidilta perityt toiminnalliset häiriöt ovat silmiinpistäviä eikä niitä ole vaikeata erottaa apartheidin ajan jälkeisten hallitusten toimintojen puutteista. Ne päinvastoin lomittuvat toisiinsa yhä enemmän. Kytevät sosiaalisen jännitteet palvelujen puuttumisen vuoksi näkyvät nyt muukalaisvihana ja väkivaltana köyhillä alueilla. Ne ovat sekoitusta aikaisemmasta perinnöstä ja hallitusten epäonnistumisista köyhyyden voittamisessa.

Myös muualla Afrikassa on nähtävissä sama yhdistelmä. Epäoikeudenmukainen ja korruptoitunut hallinto yhdistettynä tuhoisaan historiaan on otollinen maaperä aseellisille konflikteille. Kolonialismin jalanjäljet voi nähdä näkyvinä esimerkiksi kansakuntien rajoina. Ne heijastelevat eurooppalaisten siirtomaavaltojen karttaan piirrettyjä rajoja1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Afrikan valloitus muodosti muiden kehityskulkujen ohessa geopoliittisen tiloja, joita konfliktit kehystävät. Ne ulottuvat kauemmaksi kuin 1950-luvulla alkanut siirtomaavaltioiden itsenäistymisen aalto. Mielivaltaiset aitaamiset tai vastahakoisten väestöryhmien jakamiset siirtomaavallan määräämiin rajoihin ovat olleet aiheuttamassa myöhempiä selkkauksia.

Mutta eivät vain valtioiden rajat ole olleet ongelma. Siirtomaavallat turvautuivat usein myös keinoihin, joitten avulla keksittiin tai manipuloitiin klaaneja ja yhteisöllisiä perinteitä helpottamaan siirtomaavaltaa. Näiden vaikutukset ovat edelleen nähtävissä. Surullisenkuuluisa esimerkki on Ruanda, jossa Belgia viljeli myyttiä tutsien ylivallasta suhteessa laajempaan hutu-väestöön.

Afrikka on jäänyt maapallon köyhimmäksi mantereeksi. Monet sen maista ovat tehneet isoja harppauksia niin kasvussa kuin kehityksessä 1990-luvulta lähtien. Mutta köyhyyden ja konfliktien välistä yhteyttä ei voi jättää huomioimatta. Se on juurtunut entisten siirtomaaisäntien ja alusmaiden välisiin suhteisiin Afrikan maiden itsenäistyttyä. Kwame Nkruma, itsenäisen Ghanan ensimmäinen johtaja, määritteli nämä suhteet uus-kolonialistisiksi. Luultavasti paras analyysi kolonialismin ja uus-kolonialismin vaikutuksista Afrikassa on Walter Rodneyn uraauurtava tutkimus Kuinka Eurooppa alikehitti Afrikan, joka julkaistiin vuonna 1973 ja on edelleen vapaasti saatavilla netissä. Se selittää miksi Afrikka on ollut niin altis aseellisille konflikteille viimeisten 50 vuoden aikana.

Mikään tästä ei kuitenkaan kiellä sitä, että itsenäistymisaallon jälkeisen Afrikan hallitsemisen ongelmat ovat olleet myös keskeisenä syynä valtioiden välisille ongelmille, yleensä pahentaen olemassa olevia kriisejä. Menneisyyden ja nykyisyyden groteskius on kovin yksiäänistä Afrikan aseellisissa selkkauksissa. Kuten Maailman Pankki huomautti ytimekkäästi vuoden 2000 raportissaan: ”politiikka ja köyhyys aiheuttavat sisällissotia.”

 

Lisääntyvässä määrin, erityisesti Afrikan Unionin (AU) muodostamisen ja Etelä-Afrikan mukaantulon jälkeen muiden vapaitten Afrikan valtioryhmittymän ohessa, painotuksena on ollut löytää afrikkalaisia ratkaisuja afrikkalaisiin ongelmiin. Vuosien varrella kokemukset suurvaltojen ulkoapäin tulevista interventioista ovat olleet katastrofaalisia konfliktien hallitsemisen näkökulmasta.

Libya on tästä viimeisin esimerkki. Vuoden 2011 sotilaallinen interventio, jonka toteutti ulkopuolinen, lähinnä Nato-maita edustava, koalitio, on jättänyt maan sisällissodan tilaan. Tämä on vahvistanut islamilaisen valtion läsnäoloa ja levittäen aseellista konfliktia naapurimaihin Maliin ja Tunisiaan. Kun kansannousu Muammar Gaddafia vastaan kärjisti tilannetta, AU ponnisteli rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Libyassa. Unionin toimintaa kuitenkin vähäteltiin suurvaltojen taholta ja se työnnettiin sivuun.

Afrikan Unioni samoin kuin alueelliset afrikkalaiset yhteenliittymät, kuten SADC (Southern Africa Development Community), kehittävät kykyjään turvallisuudessa, konfliktin ratkaisussa ja konfliktien jälkeisessä jälleenrakentamisessa. AU on mukana aseellisissa operaatioissa Boko Haramia ja al-Shabaabia vastaan. Se johtaa myös seitsemää rauhanturvaamisoperaatiota, yhtä niistä yhdessä YK:n kanssa Darfurissa. YK:lla on edelleen seitsemän rauhanturvaamistehtävää mantereella.

Viime vuonna SADC saavutti ennaltaehkäisevän voiton neuvottelemalla ratkaisun aseellisen selkkauksen kynnyksellä pienessä Lesothon valtiossa. Pääasiallisena välittäjän toimi Etelä-Afrikka, joka oli tuolloin SADC:n turvallisuuden ja puolustuksen troikan puheenjohtajamaa

Onnistuminen oli kuitenkin poikkeus. Yleensä monenkeskisiä rauhan ponnisteluja Afrikassa, erityisesti niitä, joissa AU on ollut mukana, on vaivannut viivästymiset ja päättämättömyys sillä seurauksella, että selkkaukset ovat juurtuneet ja niiden alkuperäisiä syitä on ollut enää vaikea kitkeä.

Suuri haaste AU:lle ja Afrikan turvallisuudelle, puolustukselle ja konfliktien ratkaisulle on juuri kyky toimia ripeästi. Sitä tarvitaan erityisesti kasvavien terroristiryhmien kuten Boko Haramin, al-Shabaabin ja erilaisten islamilaisten valtioiden muodostamissa uhissa. Afrikan turvallisuusanalyytikot katsovat ripeyden kaksin verroin tärkeämmäksi ilmastomuutoksen aiheuttamien uhkaavien turvallisuusongelmien hallinnassa.

Mennyt perintö voi hyvin olla relevantti uusien konfliktien ja kriisien yhteydelle. Mutta kuinka hyvin Afrikan hallitukset onnistuvat käsittelemään niitä kun ne kehittävät rauhan turvaamista ja rauhaan pakottamista, on riippuvaista sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen parantamisen etenemisestä. Se on puskuri epävakaudelle.

 

Kirjoittaja Mark Waller on Etelä-Afrikassa asuva vapaa toimittaja