Mediahuomio on suurvaltajohtajissa ja ulkoministerien neuvotteluissa. Kuvatekstit kertovat lähestyvästä sodasta. Tuntuu, että turvallisuus on veitsenterällä ja että sotapuheesta on tullut yhtä tavallista kuin aamupalasta. Mitä kansainvälisessä politiikassa tapahtuu?

ARJA: Uutisvirtaan on tullut avoin sotapuhe. Se on jopa niin yksityiskohtaista, että lehdet ovat tietävinään tarkan ajankohdan Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan. Sotapuhe on tullut jollain tavalla hyväksyttäväksi, kun sitä aiemmin on mieluummin vältetty siksikin, että sota on järkyttävä asia. Mitä mielestäsi on tapahtunut kansainvälisessä politiikassa, joka voisi selittää tätä muutosta?

HANNA: Mielenkiintoinen vertailukohta on se, kun Ukrainan kriisin alkuvaiheessa etsittiin oikeaa sanaa kuvaamaan tapahtunutta. Yhdet käyttivät ilmaisua sota, toiset välttivät sitä sanaa. Monet kuvasivat tapahtumia kriisinä tai pitkittyneenä kriisinä. 

Sanoilla on merkitystä. Sitä alkaa miettiä, miten tapahtunutta ja nyt meneillään olevaa vaihetta sanoitetaan. Minulla ei ole syvällistä ymmärrystä sen suhteen, kenen edusta uudessa tyylissä puhua on kyse. Mutta minua hätkähdyttää kyllä, että uutisoinnissa käytetään sotaa sanana niin usein. Mitä jos sen käyttöön totutaan liiaksi?

ARJA: Voisiko retorista muutosta selittää presidentti Trumpin otsikonomaisella ja yksinkertaistavalla tavalla puhua kansainvälisestä politiikasta? Hänhän puhui kansainvälisistä suhteista varsin peittelemättömästi. Kiinaa vastaan aloitettiin kauppasota, koska Amerikasta piti tehdä taas suuri. Ylipäätään vastakkainasettelu kuului hänen puheenparteensa, tosin enemmän ehkä sisäpolitiikassa. Diplomatian ja kansainvälisen politiikan kieli taas on punnittua, hiukan peiteltyä ja joskus jopa hyvin vaikeaselkoista.  

HANNA: Diplomatiassa on edelleen samat säännöt kuin ennenkin. Arvelen, ettei ole yhtä yksittäistä selitystä retoriselle muutokselle. Varmaankin Trumpin aika aiheutti siinäkin muutoksia. Mutta olennaisempaa on kansainvälisten suhteiden yksinkertaistaminen: suhteet ovat valtioiden välisiä, suurvallat ovat tärkeämpiä kuin muut. Siihen hänen kautensa vaikutti. 

Yksinkertaistaminen näkyy myös sanamuodoissa. Mutta ei hän yksin olisi saanut muutosta aikaan. Venäjä on pitkään halunnut maailman olevan sellainen. Se on korostanut kahdenvälisiä suhteita ja pitänyt esillä juuri suurvaltasuhteita. Kiinaa lähestytään kahdenvälisesti. Yhdysvaltoja myös.

Ylipäätään on niin, että kun tiedotusvälineisiin tulee dramaattinen sana, se alkaa elää omaa mediaelämäänsä eikä siitä päästetä irti. Näin saadaan myös lukijoita ja katsojia. Mutta toisaalta sanat kuluvat, niitä aletaan käyttää kevyesti eikä kohta edes huomatakaan. Voi olla kyse ilmiöstä, joka tulee ja menee nopeasti.

ARJA: Tuntuu siltä, että globalisaatiokeskustelun aikainen valtioiden keskinäisen riippuvuuden korostaminen sekä monenkeskisen ja sopimuksenvaraisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitys on väistynyt. Onko sillä tekemistä kansallisvaltioajattelun voimistumisen kanssa? Kaikki haluavat olla voittajia, sovittaessahan voitot ovat jaettuja.

HANNA: Keskinäisen riippuvuuden ajattelussa on tapahtunut iso muutos, joka näkyy selvästi. Sitä ennen tapahtui jo monenkeskisyyden haastaminen. Kulminaatio tapahtui Trumpin kaudella. 

Yhdysvallat jäi pois joistakin kansainvälisistä järjestöistä ja sopimuksista. Niistä puhuttiin vähättelevästi, kielteisestikin tai vähintään epäilevästi. Tämä päti myös Natoon. Mitä Natosta pitäisi ajatella, ellei Yhdysvallat ole siinä vahvasti mukana? Tämä oli aika iso hämmästyksen paikka, joka johti EU:ssa siihen, että se alkoi entistä enemmän ajatella oman puolustuksen ja strategisen autonomian merkitystä. Mutta se laati myös uuden monenkeskisyyden strategian. Siinä alleviivataan, että emme ole jättämässä monenkeskisyyttä vaan vahvistamassa sitä.

Toisaalta myös monet ovat voineet saada inspiraatiota ajattelusta, että oma maa ensin. Omien etujen ajamisessa kansainväliset järjestöt voidaan kokea jopa haitaksi. Se on yllättävää. Tämä tietynlainen populistisuus ei ole kuitenkaan johtanut valtioiden eroihin kansainvälisisistä järjestöistä, vaikka se onkin muuttanut osin tapaa puhua kansainvälisestä yhteistyöstä. 

Ensimmäinen muutos näkyy siis siinä, että on lähdetty puhumaan kansainvälisistä järjestöistä uudella ja päinvastaisella tavalla kuin mihin on totuttu. Toinen muutos puolestaan näkyy keskinäisriippuvuudessa. Kun aiemmin ajateltiin, että riippuvuudet edistävät turvallisuutta, nyt ajatteluun on tullut särö: ei uskalletakaan olla riippuvaisia toisista. 

Samaisen Nato-esimerkin valossa: voiko Euroopan turvallisuuden ripustaa Naton varaan, ellei voi luottaa, että Yhdysvallat on mukana? Tai esimerkki taloudellisesta riippuvuudesta. Riippuvuutta Kiinasta ei aiemmin juurikaan pidetty hankalana asiana mutta nyt kun se on artikuloitu uudelleen, riippuvuus nähdäänkin potentiaalisena uhkana. Puhutaan, että pitää olla omavarainen. Jos tällaiset vaatimukset menevät liian pitkälle, olisi se ankea suunta kaikkien kannalta. Ilmiöinä nämä kaksi ovat mielenkiintoisia ja uusia. 

ARJA: Etupiiriajattelun on sanottu olevan vanhanaikaista ja lähtevän kylmän sodan asetelmista. Mutta kyllä se taitaa todellisuudessa edelleen vaikuttaa. Jos unohdetaan nyt Venäjä, Yhdysvallat ei ole lopettanut vieläkään Kuuban kauppasaartoa ja vastikään se solmi sotilaallisen yhteistyösopimuksen Britannian ja Australian kanssa. Tietenkin Kiina reagoi tähän. Etupiiriajattelun kaltaisuutta on puolin ja toisin.

HANNA: Minulla ei ole tuohon mitään lisättävää. Kun joku sanoo tällaiset asiat ääneen, sitä moititaan. Kaikkia maita toki kiinnostaa, mitä lähellä tapahtuu. Syyt voivat olla taloudellisia tai turvallisuuspoliittisia. Tätä on hyödyllistä avata enemmän. 

Venäjän viimeaikaiseen puheenparteen etupiireistä on reagoitu erityisen vahvasti, koska siinä tavallaan vaaditaan paluuta ajassa taaksepäin. 

ARJA: Ulkopoliittisen instituutin tutkimuksessa (Sini-Kukka Saari ja Jyrki Lavikainen) kiinnitettiin huomiota siihen, että Venäjä antaa pohjoismaille sisällön hyvästä naapuruudesta.

HANNA: Minusta se oli mielenkiintoista. Venäjä näkee asiakseen kertoa, mitä se toivoo naapureiden tekevän ja millaisia olevan. Ehkä Venäjän ulostulojen syy ja tapa puhua on oikeastaan tarkoitettu kotimaiselle yleisölle. Kyllä he tietävät ja tuntevat naapurinsa ja ettei muutoksia ole tapahtunut.

Tosin, sellainen pieni muutos on kyllä tapahtunut, että myös pohjoismaissa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tehdään enemmän kahdenvälisin tai kolmenkeskisin sopimuksin kuin aiemmin. Tämä liittyy juuri äsken keskustelemaamme monenkeskisyyteen, ajatukseen siitä, että kahdenvälisiä sopimuksia tarvitaan ehkä myös varmuuden vuoksi täydentämään monenkeskisyyttä.

ARJA: Seuraavaksi onkin luontevaa puhua EU:n strategisesta autonomiasta. Miksi se on tärkeää?

HANNA: EU on merkittävä toimija monella politiikan alueella. Olisi luontevaa, että se pystyisi olemaan turvallisuuden kysymyksissä yhtä mieltä – ja ennen muuta toimimaan niin. Strategisessa autonomiassa EU on muista riittävän erillinen ja riippumaton.

Ensimmäinen iso ongelma on suhde suurvaltoihin. Se on vaikea. Yhteisiä käsityksiä löytyy EU:ssa kyllä muista asioista, mutta jäsenmailla on perinteisesti omat kahdenväliset suhteensa suurvaltoihin. Suurvallat itse haluavat nimenomaan kahdenvälisyyttä. Tätä suhdetta on vaikea kääntää monenkeskiseksi.  

Se, että EU:lta odotetaan kaikenlaista, on sinänsä myönteinen asia. Mutta EU:n toimivalta on hyvin läikikästä. Joissain asioissa se on hyvin vahva, joissain ei ollenkaan – joskus ei edes ajateltu, että sen pitäisi olla toimija. Esimerkkinä jälkimmäisestä on pandemia. Kenelläkään ei varmaan ollut ajatusta, että EU olisi kansanterveystoimija. Niin vain aika nopeasti se sai sellaisen roolin. Nyt seuraamme vaikkapa Euroopan lääkeviraston kantoja tarkkaan. 

ARJA: Tässähän on käynyt niin, että missä EU, siellä ratkaisu! EU:lta toivotaan enemmän kuin vähemmän.

HANNA: Odotukset vievät Euroopan unionia eteenpäin. Integraatioprosessia ei koskaan olisi ollut, ellei olisi ollut odotuksia. Odotukset mahdollistavat kehittymisen. Suomalaisetkin odottavat eri mielipidemittausten mukaan EU:lta enemmän turvallisuuspoliittista roolia. Sekin on hyvä asia.

ARJA: Entäpä EU:n nopean toiminnan joukot? Ovat teoriassa, harvoin toiminnassa.

HANNA: Syy liittyy enemmän rahoitusongelmaan. Yhteisrahoitus auttaisi ja siihen suuntaan ollaan menossa sen sijaan, että nykyisessä mallissa vetovuorossa oleva jäsenmaa rahoittaisi toimintaa. Ehkä myös liian pikkutarkasti viilattiin nopean toiminnan joukkojen toimintatapaa. Tulemme kuulemaan maaliskuussa enemmän, miten tätä strategista kompassia sekä nopean toiminnan joukkoja kehitetään. 

EU ei ole ajatellut, että sen sotilaallinen läsnäolo olisi missään pitkäaikaista. Aluksi myös oli vahvasti esillä se, että nopean toiminnan joukot voivat auttaa Yhdistyneitä kansakuntia ja että sillä olisi täsmärooli ennen kuin YK:n operaatiot saadaan käyntiin. EU koettiin YK:n piirissä luotettavammaksi kuin Nato.

ARJA: Sotapuheen rinnalla on myös aikamoinen Nato-keskustelu menossa. Erkki Tuomioja on juuri julkaissut kirjan. Sinä kirjoitit tammikuussa artikkelin, jossa sanoit, että Venäjä voi olla Suomen kannalta syy liittyä Natoon mutta myös syy olla liittymättä.

Minua hätkähdyttää kyllä, että uutisoinnissa käytetään sotaa sanana niin usein. Mitä jos sen käyttöön totutaan liiaksi?

HANNA: Nato muuttui täysin kylmän sodan päättymisen myötä. Se olisi voinut lakata olemasta. Mutta järjestöt ovat hyviä keksimään itselleen uusia tehtäviä, sellaisia kuin kriisinhallinta, terrorismin torjunta, energiaturvallisuus ja muidenkin uhkien torjunta. Jäsenet katsoivat, että tällaiselle oli tarvetta. Tätähän Nato teki 1990- ja 2000-luvun alkuvuosina. 

Nato teki yhteistyötä EU:n kanssa eikä sillä ollut tarvetta miettiä Euroopan puolustamista. Krimin valtauksen myötä itäiset jäsenmaat alkoivat kysyä, millainen suunnitelma Natolla on puolustaa jäsenmaitaan. Palattiin puolustukseen, joukkojen sijoitteluun sekä uudenlaiseen sotilaallisen liikkuvuuden ajatteluun. Ovathan uhkakuvatkin erilaiset, informaatiovaikuttamisesta alkaen. Jäsenmaiden odotukset olivat legitiimejä.

ARJA: Krimin valtaus siis käänsi Naton suuntaa. Venäjän motiiveista Ukrainan suhteen juuri nyt on kirjoitettu paljon ja ihmetelty, miksi Putin ottaa riskejä. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Arkady Moshes arveli taustalla olevan strategiset syyt, jotka liittyvät Venäjän globaalin ja alueellisen aseman säilyttämiseen, mutta myös taktiset näkökohdat vaikuttavat. Niin sanottu länsi epäonnistui Afganistanissa ja Syyriassa, energiariippuvuus Venäjästä hajottaa Euroopan johtajuutta eivätkä talouspakotteetkaan ole panneet maata polvilleen. 

Rauhanliikkeen kannalta on kovin masentavaa, että asevarustelu on ottanut aivan uuden kierteen Suomea myöden, vaikka ilmastomuutos, pandemiat, köyhyys ja muut ovat sittenkin todellisempia ja pysyvämpiä turvallisuusuhkia.

HANNA: Venäjän ymmärtämisen kannalta on hyvä asia, että meillä on erinomaisia Venäjä-tutkijoita siinä missä Yhdysvaltojen ja Kiinankin tuntijoita.

Asevarustelun suhteen on vaikea löytää vasta-argumentteja sille, miksi varustelu ei olisi perusteltua tässä tilanteessa. Nyt modernisoidaan vanhoja asejärjestelmiä, tehdään kokeita, kehitellään uusia aseita, ollaan menossa avaruuteen ja niin edelleen. On todellakin aikamoinen tehtävä puhua aseriisunnan puolesta. 

Ydinasekieltosopimus on kuitenkin tässä tilanteessa mukava valopilkku – on saatu oikeudellinen pohja ydinaseiden kiellolle. Uskon, että parempina aikoina se tulee osoittautumaan hyvinkin hyödylliseksi. 

ARJA: Suomesta ja pohjoismaista huolimatta.

HANNA: Ei Suomella eikä muillakaan Pohjoismailla ollut oikein mahdollisuutta valita kantaansa. Nato ja Yhdysvallat, samoin kuin muut ydinasevaltiot, ilmaisivat selvästi, etteivät ne halunneet sopimusta. Mutta enemmistö YK:n jäsenmaista käytti valtaansa ja päätti asiasta. 

ARJA: Ehkä tulevaisuudessa tehdään uusi kohusarja suomettumisesta, mutta nyt toiseen suuntaan rähmällään olemisesta. Minä toivon totisesti, että taivas ja sen kauneus kuuluu kaikille eikä avaruudessa ole koskaan aseita. Ja juuri nyt toivon, että diplomatia voittaa. 

HANNA: Diplomatia on tärkeää. Ydinasekieltosopimuskin on diplomatian tulosta, ja uudenlaisten, ei-valtiollisten toimijoiden ansiota osin myös. 

Hanna Ojanen

• toimii tutkimusjohtajana Tampereen yliopiston H2020-tutkimushankkeessa ENGAGE (Envisioning a New Governance Architecture for a Global Europe)

• on myös Maanpuolustuskorkeakoulun ja Helsingin yliopiston dosentti

• tutkii erityisesti eurooppalaista ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, monenkeskisyyttä, kansainvälisten järjestöjen välisiä suhteita, pohjoismaista yhteistyötä sekä Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.