Eliittien Eurooppa

Demokraattisia maita on nyt enemmän kuin ei-demokraattisia maita. Suuri osa, ellei peräti suurin osa, uusista demokratioista kuitenkin täyttää vain demokratian kapeat perusvaatimukset. Niiden poliittiset päättäjät on valittu vaaleilla, jotka ovat vähintään muodollisesti mutta usein myös sisällöllisesti reilut. Ne eroavat kuitenkin varsinaisista liberaaleista demokratioista, sillä niissä rikotaan kansalaisten perusoikeuksia tai vaikeutetaan niiden toteuttamista. Turkki ja Unkari ovat käypiä esimerkkejä tällaisista vaalidemokratioista.

Taloustieteilijät Sharun Mukand ja Dani Rodrik ovat vastikään yrittäneet ymmärtää tällaisten demokratioiden luonnetta ja niitä tekijöitä, jotka estävät ihmisoikeuksien toteutumisen. He näkevät vaalidemokratiat taloudellisen eliitin ja väestön enemmistön etujen yhteensovittamisena. Taloudellinen eliitti haluaa säilyttää omat omistusoikeutensa. Enemmistö on taas kiinnostunut mahdollisuudesta vaikuttaa niihin poliittisiin päätöksiin, kuten verotukseen ja julkisiin palveluihin, joilla on merkitystä sen omalle hyvinvoinnille. Vähemmistöjen oikeuksien ajaminen ei kuulu kummankaan ryhmän etuihin, ja ne jäävät jalkoihin.

Euroopan unionia ja vielä selvemmin Euroopan rahaliittoa voi pitää korkeintaan vaalidemokratioina. Ne ovat selkeästi eliitin ajamia instituutioita. EU syntyi taloudellisen eliitin projektina. Sen tavoitteena oli ennen kaikkea kasvattaa taloudellisia vapauksia, vaikka sen syntymiseen liittyi myös halu varmistaa jäsenmaiden välinen rauha yhteisten taloudellisten etujen pohjalta. Unionin ja rahaliiton julistettuina päämäärinä on myös taloudellisen vakauden ja talouskasvun turvaaminen, mikä on tärkeää enemmistön hyvinvoinnille.

Euroopan unioni ja rahaliitto eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä valtioita vaan valtioiden kokoelmia.  Kaikki kansalliset enemmistöt ovat niiden sääntö- ja päätöksentekojärjestelmissä vähemmistöjä, joiden edut näyttäytyvät usein olevan keskenään ristiriidassa. Esimerkiksi EU:ssa maataloustuet ovat pitkään olleet tärkein yhteisen budjetin komponentti, jonka jakaminen on maanviljelijöiden näkökulmasta nollasummapeliä. Yhden voitto on toisen häviö.

Euroopan unionin ja rahaliiton päätöksentekojärjestelmät vahvistavat entisestään eliitin asemaa. Rahaliitossa yhteisen finanssipolitiikan säännöt ovat rajoittaneet budjettialijäämiä, mikä käytännössä on tarkoittanut julkisten menojen hillintää. Tällöin on rajoitettu kansallisten enemmistöjen mahdollisuuksia vaatia julkisten palvelujen kasvattamista. Samalla hillitsemätön verokilpailu on vähentänyt kykyä verottaa taloudellista eliittiä.

Eliitin valta-asema unionissa ja rahaliitossa korostuu silloin, kun jäsenmaiden päätöksenteossa enemmistö on oikeistopuolueilla eli puolueilla, jotka painottavat yksityistä omistusoikeutta ja verojen alhaisuutta.  Tällöin, vaikka niiden kansalliset enemmistöt olisivat hyvin pieniä, EU:n ja rahaliiton tasolla oikeistopuolueilla on käytännössä absoluuttinen valta.

Miksi ihmiset äänestäisivät eliitin etuja ajavia oikeistopuolueita? Enemmistöjen vähemmistöille on helppo myydä käsitys siitä, että toisen maan kansalaisten saamat edut ovat pois omilta kansalaisilta. Meidän maamme rahoittaa muiden maiden holtitonta kulutusta. Äärimmillään tämä näkyy ärtymyksenä Kreikan niin sanottuihin tukipaketteihin. Euroopan rahaliiton velkasäännöt näyttäytyvät tässä tilanteessa tuhlailun estävänä säännöstönä. Kukin hoitakoon omat asiansa.

Samalle joukko voidaan vakuuttaa myös velka- ja rakennemuutosfetisismistä, joiden avulla tehdään omien käsien sitominen hyväksyttäväksi. Taloustieteilijä Simon Wren-Lewisin luomalla velkafetisismin käsitteellä tarkoitetaan valtion velanoton rinnastamista yksityisen ihmisen tai kotitalouden velanottoon, velkojen takaisinmaksun tärkeyden korostamista ja korkean velan kansantaloudelle aiheuttamilla vaaroilla pelottelua.

Kaikki nämä luonnehdinnat valtion velasta ovat virheellisiä. Esimerkiksi mitään velkaantumisen tasoa, jonka ylittäminen heikentäisi talouskasvua, ei tutkimusten perusteella ole olemassa. Tästä huolimatta väitteet toistuvat jatkuvasti julkisessa talouskeskustelussa. Kasvavan velan väitetään myös heikentävän tulevien sukupolvien hyvinvointia. Näin ei tietenkään ole, jos velanoton ja elvytyksen avulla saadaan taantumassa kasvatettua kokonaistuotantoa lähemmäs sitä tasoa, joka on talouden pitkän ajan kasvu-uralla. Tulevien sukupolvien tulot jäävät paljon pienemmiksi, jos tätä niin sanottua tuotantokuilua ei supisteta velanotolla.

Rakennemuutosfetisismi toimii samoin. Sen mukaan kaikki talouden ongelmat johtuvat tarjontapuolen tekijöistä, joista erityisen tärkeä on työvoiman tarjonta. Tuottavuuden kasvu mainitaan sivulauseessa, vaikka se on pitkällä ajalla ainoa tapa pitää yllä elintasoa. Lisäksi tuottavuuden kasvu antaa mahdollisuuden rahoittaa eläketurvaa ja lieventää paineita nostaa eläkeikää. Työvoiman tarjonnan kasvattamiseen pyrkivää politiikkaa on vaikea tai viimeaikaisen tutkimuksen mukaan jopa mahdotonta yhdistää sellaiseen politiikkaan, jolla kasvatetaan tuottavuutta.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että nykykriisin tulkinta rakennekriisiksi on heikolla pohjalla. Esimerkiksi Suomen vientiongelmista puhuttaessa viitataan usein siihen, että kysyntä tärkeillä vientimarkkinoilla on vähentynyt. Tätä ei voi ratkaista tarjontapuolen muutoksilla. Suhdanne- ja rakenneongelmia ei voida myöskään erottaa, sillä suhdanneongelmat luovat rakenneongelmia. Esimerkiksi Suomen 1990-luvun laman jälkeen työhön osallistumisaste ja työllisyysaste laskivat pysyvästi. Elvyttävällä finanssipolitiikalla ongelma olisi lievittynyt.

Kuten velkafetisismi, myös rakennemuutosfetisismi luo enemmistöjen vähemmistöjä ja palvelee talouseliittiä. Se syyllistää suoraan talousvaikeuksissa olevien maiden kansalaisia kansantalouksiensa ongelmista. Kansalaiset ovat vain laiskoja. Samalla se syyllistää oman maan asukkaita siitä, että he jättävät omalla laiskuudellaan rakentamatta hyvää huomista tuleville sukupolville. Rakennemuutosfetisismi vähentää mahdollisuuksia eliitin arvosteluun antamalla ymmärtää, että se, mikä on hyvää bisnekselle, on hyvää taloudelle. Suomessa tämä näkyy erittäin hyvin yrittäjämystiikassa, jota erityisesti nykyisen hallituksen jäsenet yrittävät luoda.

Eri maiden enemmistöjen asettuminen toisiaan vastaan hyödyttää talouseliittiä. Se luo koston ilmapiirin, joka Kreikan kriisissä näkyy esimerkiksi maalta vaaditusta yksityistämisohjelmasta. Kreikka pakotetaan lyhyessä ajassa myymään kansainvälisille sijoittajille runsaasti valtion omaisuutta, jolloin se myydään alle todellisen arvon. Tuloksena on valtaisa varallisuuden siirto Kreikan kansalaisilta kansainvälisille sijoittajille. Ilmiö on tuttu 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta, kun reaalisosialismi murtui.

Kun kansalliset enemmistöt muuttuvat EU:ssa ja Euroopan rahaliitossa vähemmistöiksi ja niiden vaikutusvalta vähenee, niiden huomio kiintyy kansallisiin vähemmistöihin, kuten maahanmuuttajiin. Siirtolaiset on helppo leimata enemmistön leivän ryöstäjiksi, koska alkuvaiheessa heidän koulutuksensa ja muu sopeuttamisensa vaatii varoja. Vaarana on, että ne jäsenmaat, joissa nyt kunnioitetaan ihmisoikeuksia, pikkuhiljaa muuttuvat vaalidemokratioiksi.

Mitä Euroopan enemmistöjen yhdistämiseksi voisi tehdä? Huonoin vaihtoehto ihmisoikeuksien kannalta olisi yrittää yhdistää Euroopan kansallisia enemmistöjä ulkoisen uhkan, kuten Euroopan ulkopuolelta tulevan pakolaistulvan, avulla. Toinen vaihtoehto olisi syventää eurooppalaista integraatiota luomalla järjestelmä, jossa koko Euroopan unionin ja rahaliiton tasolla voitaisiin puhua eurooppalaisesta enemmistöstä, eurooppalaisesta eliitistä sekä niiden välisestä tasapainosta. Pitäisi luoda siis sosiaalinen Euroopan unioni ja rahaliitto.

Ennen pitkää tällaisesta järjestelmästä voisi tulla liberaali demokratia, jossa kunnioitetaan myös eurooppalaisten vähemmistöjen oikeuksia. Ongelma on, että se ei olisi eurooppalaisen eliitin etujen mukaista. Euroopan kansallisia enemmistöjä toisiaan vasten ajavat oikeistopopulistiset puolueet takaavatkin viime kädessä Euroopan talouseliitin aseman.

Kirjoittaja on taloustieteen professori Aalto-yliopistossa.