Puheenvuoro 19: Turvaton Eurooppa

Kolmesataa. Ainakin niin monen voidaan uskoa hukkuneen Lampedusan saaren edustalla Italiassa 3. lokakuuta 2013. Onnettomuus on saanut viime vuosina enemmän huomiota kuin mikään muu humanitaariseen siirtolaisuuteen kytkeytyvä tragedia Välimerellä.

150 810. Niin monta ihmistä Italian laivasto on ilmoittanut pelastaneensa Välimereltä Lampedusan onnettomuuden jälkeen käynnistetyssä Mare Nostrum -operaatiossa. Sen piirissä on ollut 70 000 neliökilometrin alue Välimerellä. Mukana on ollut viisi alusta, viisi lentokonetta, kaksi sukellusvenettä ja useita helikoptereita.

Seitsemänsataa. Niin monta ihmistä Italian ja Maltan viranomaiset ilmoittivat pelastaneensa merihädästä EU-johtajien huippukokousta edeltävänä yönä viime vuoden lokakuussa.

– EU ei voi hyväksyä sitä, että tuhannet ihmiset kuolevat rajoillamme, sanoi EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso Helsingin Sanomien mukaan kokouksen päätyttyä.

3 200. Niin monen ihmisen Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM arvioi vuonna 2014 kuolleen Välimerellä – meidän rajoillamme – matkalla kohti Eurooppaa. IOM antoi arvionsa lokakuun lopussa.

Euroopan tauti

EU:n jäsenmaiden johtajat ovat suhtautuneet rajoillaan käynnissä olevaan humanitaariseen katastrofiin pelkistetysti kahdella tavalla. Yhtäältä he ovat vaatineet tehokkaampaa rajavalvontaa, jotta merikelvottomissa aluksissaan Välimerellä matkaavat siirtolaiset saadaan kiinni. Kiinnioton jälkeen ihmiset on joko kuljetettu vastaanottokeskuksiin Euroopan puolelle tai käännytetty lähtösatamaansa, kuten Libyaan. Kumpikaan vaihtoehto ei suuresti kunnioita ihmisten oikeuksia turvapaikanhakijoina. Toisaalta johtajat pelkäävät, että pelastustoimet muodostavat niin sanotun vetotekijän, joka saa yhä useammat ihmiset uhraamaan kaiken ja lähtemään vaaralliselle merimatkalle. Vetotekijöihin vedoten Ison-Britannian hallitus ilmoitti juuri, että maa ei enää jatkossa rahoita minkäänlaisia pelastusoperaatioita Välimerellä.

Sen sijaan EU:ssa ei ole haluttu puuttua nykytilanteen synnyttäneeseen perusongelmaan. Eurooppa on sulkenut lailliset ja turvalliset rajanylitysväylät maalla ja merellä ihmisiltä, jotka ovat lähteneet liikkeelle pakottavista humanitaarisista syistä ilman henkilö- ja matkustusasiakirjoja. Näin EU:ssa on keskitytty hoitamaan taudin oireita – ja niitäkin vain pakon edessä – vaikka myös itsetauti olisi parannettavissa. Samalla oireiden kantajat on leimattu vilpillisiksi ja ongelmallisiksi ihmisiksi, joita parhaimmillaan kohdellaan luvattomina ja pahimmillaan ”laittomina” maahantulijoina. Puhe humanitaarisista siirtolaisista ja turvapaikanhakijoista onkin Euroopassa tänään yksitoikkoista litaniaa, jossa sanan ”laiton” eri taivutusmuodot ovat korvanneet lähes kaikki muut substantiivit ja adjektiivit.

Nyt Italia on ilmoittanut ajavansa alas Mare Nostrum -operaationsa. Kun partiointi Välimerellä siirtyy jälleen lähes yksinomaan rajavirasto Frontexin kontolle, oireet pääsevät äitymään nopeasti. Mare Nostrumissa nimenomaan pelastettiin ihmisiä sekä avomerellä että esimerkiksi lähellä Libyan rannikkoa. Frontex taas keskittyy vain rajojen valvontaan – noin 50 kilometrin säteellä Italian rannikosta.

Kenen ihmisoikeudet?

Euroopan unioni on määritelty oikeuden, vapauden ja turvallisuuden alueeksi, mutta nämä hyveet koskevat vain EU-jäsenmaiden omia kansalaisia. Esimerkiksi tärkeässä Tukholman politiikkaohjelmassa lukee, että alueen kehitystyössä on keskityttävä ”kansalaisten etuihin ja tarpeisiin”. Siksi kaikkien tulevien toimenpiteiden on “painotuttava unionin kansalaisiin ja muihin henkilöihin, joita koskevaa vastuuta unionilla on”.

On toki syytä muistuttaa jäsenmaiden poliitikkoja ja virkamiehiä siitä, keitä nuo “muut henkilöt” ovat. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ensimmäisen artiklan mukaan sopimuspuolet takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle yleissopimuksessa määritellyt oikeudet ja vapaudet. Oikeus nauttia ihmisoikeuksista täysimääräisesti ei siis ole riippuvainen siitä, ovatko viranomaiset myöntäneet henkilölle luvan oleskella valtion alueella, eikä sitä ole rajattu vain niille, joilla virallinen lupa on. Sopimuksen sana jokaiselle tarkoittaa todella juuri sitä, mitä se tarkoittaa: jokaiselle.

”Laittomuuspuheessa” ihmisoikeusvelvoitteilla ei kuitenkaan ole painoarvoa. Sen sijaan se on helppo kytkeä poliittisesti kullanarvoiseen turvallisuuspuheeseen – eihän juuri kukaan uskalla kyseenalaistaa sitä, että EU:n rajoja valvotaan ja jäsenmaiden sisäisestä turvallisuudesta huolehditaan. Tämäkin tavoite näyttäytyy kuitenkin aivan eri valossa, kun asetetaan vastakkain yleisinhimillinen ja omien kansalaisten turvallisuus tai ihmisten vapaa liikkuvuus ja jäsenmaiden kansallinen turvallisuus.

Turvattomuuden tuottaminen

Jef Huysmans muistuttaa kirjassaan The Politics of Insecurity, että turvattomuus on aina poliittisesti ja yhteiskunnallisesti konstruoitu ilmiö. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisena poliittisena prioriteettina mikäkin uhka nähdään ja millainen on erilaisten turvattomuuksien keskinäinen hierarkia. Nähdäänkö kansallinen turvallisuus olennaisempana poliittisena investointikohteena kuin yleinen inhimillinen turvallisuus? Jos nähdään, onko silloin tähdellisempää käyttää resursseja esimerkiksi rajavalvontateknologiaan eikä kehitysapuun? Voidaanko tätä valintaa perustella turvapaikanhakijoiden synnyttämällä uhkakuvalla?

Huysmansin mukaan juuri etabloituneiden poliittisten yhteisöjen pyrkimys torjua niihin kohdistuvia uhkia tekee niistä turvattomia. Kun siirtolaisuus ja turvapaikanhaku liitetään osaksi turvallisuusrakennelmaa, yhteisön poliittista luottamusta ja lojaliteettia vahvistetaan levittämällä pelkoa ja voimistamalla ihmisten vieraantumista toisistaan. Tällöin poliittisen yhteisön identiteetti ja yhtenäisyys nimenomaan kulminoituvat siihen, että yhteisö luo ympärilleen turvattomuutta, joka kiinnitetään siirtolaisuuteen.

Turvapaikanhaulle lankeaa siis merkittävä tehtävä: tehdä yhteisö turvattomaksi. Uhkaa voi korostaa toistamalla numeroita ja lukumääriä tai turvautumalla vertauskuviin, kuten ”laittomat maahantulijat”, ”tuhannet maahan virtaavat somalit” tai vaikkapa ”paperittomien invaasio”. Tässä turvallistamisprosessissa yhteisö tekee eettis-poliittista arviointityötä siitä, mikä on yhteisön kannalta hyvää elämää ja mikä taas vaarallista. Samalla juuri tulkinta siitä, mikä on vaarallista, tekee arvion hyvästä mahdolliseksi.

Inhimillinen vai kansallinen turvallisuus?

Huysmansin mukaan eurooppalaisessa siirtolaisuuskeskustelussa turvapaikanhakijat esitetään johdonmukaisesti kielteisesti. Samalla korostetaan, miten tärkeää on houkutella maahan osaavia ja hyviä työntekijöitä. Tehdään selväksi, että ei-haluttu halutaan pitää ulkopuolella ja haluttu integroida osaksi työmarkkinoita. ”Laiton” maahantulo edustaa uhkaa. Ei siksi, että se uhkaisi yhteisön vaurautta tai vakautta vaan koska se uhmaa yhteisön toiminnallista yhtenäisyyttä eli sitä kapasiteettia, jolla yhteisö voi kontrolloida tuon vaurauden muodostumista.

Lisäksi: jos turvapaikkakysymykset sälytetään politiikkatoimijalle, joka keskittyy yhteiskunnallisten ongelmien ja rikosten synnyttämiin turvallisuusuhkiin, asettaa se turvapaikanhakijat kovin erilaiseen asemaan kuin jos heidän asiaansa käsiteltäisiin esimerkiksi siirtolaisten integroitumisen, vapaan liikkuvuuden ja ihmisoikeuksien vahvistamisen näkökulmasta.

Välimerellä merihätään joutuvat siirtolaiset eivät toisin sanoen ole EU-johtajille inhimillisen vaan kansallisen turvallisuuden ongelma. Vasta nimitetty sisäministeri Päivi Räsänen väitti Yle Radio 1:n haastattelussa kesäkuussa 2011, että ”Euroopassa on aika varottavia esimerkkejä siitä, että tulee maahanmuuttajaryhmiä, jotka eristäytyvät yhteiskunnasta”. Siksi huomio on Räsäsen mukaan kiinnitettävä oman yhteiskuntamme turvallisuuteen ja kestävyyteen.

– Nyt kun nämä maahanmuuttoasiat tulevat saman ministerin hoidettavaksi eli poliisiministerin hoidettavaksi, uskon että tämä on ollut ihan tarkoituksellinen linjaus hallitukselta, ja uskon että tämä vahvistaa maahanmuuttopolitiikassa ikään kuin tämän turvallisuusnäkökulman huomioimista, Räsänen jatkoi.

Uusi agenda

Kesäkuussa UNHCR raportoi, että maailmassa oli vuoden 2013 lopussa 51,2 miljoonaa pakolaista tai turvapaikanhakijaa. Luku on ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan suurempi kuin 50 miljoonaa. Kun 51,2 miljoonasta vähennetään ne 33,3 miljoonaa, jotka ovat paossa kotimaansa rajojen sisäpuolella, saadaan tulokseksi 17,9 miljoonaa ihmistä. Euroopan unionin jäsenmaihin taas jätettiin vuoden 2014 ensimmäisellä puoliskolla yhteensä 115 343 turvapaikkahakemusta. Se on 0,64 prosenttia noista 17,9 miljoonasta. Tämä on Eurooppaan suuntautuvan ”siirtolaistulvan” mittakaava.

Räsäsen ja hänen kollegoidensa on ymmärrettävä, että ihmiset eivät lakkaa pakenemasta sotaa, konflikteja, vainoa ja kestämättömiä elinolosuhteita siksi, että Räsänen ja hänen kollegansa niin tahtoisivat. Yhtä vähän vallanpitäjät voivat vain tahtomalla tehdä tyhjäksi pakolaisuuteen pakotettuja ihmisiä koskevat ihmisoikeusvelvoitteet. Neljä päivää Lampedusan tragedian jälkeen YK:n siirtolaisten ihmisoikeuksien erikoisraportoija François Crépeau toisti EU-maille osoitetun viestinsä. Näiden on kiireellisesti omaksuttava uusi turvapaikkapoliittinen agenda, jossa siirtolaisten oikeudet asetetaan etusijalle. Jos ilman asiakirjoja liikkuvien siirtolaisten kriminalisointia jatketaan ja heitä estetään saapumasta kohdemaihin turvallisesti, se vain kasvattaa niiden ihmisten määrää, jotka vaarantavat henkensä täyteen ahdetuissa ja merikelvottomissa aluksissa riskejä täynnä olevilla merireiteillä.

Jotta uusi agenda voidaan omaksua, on kuitenkin tunnustettava, että Euroopalla on vain kaksi vetotekijää. Ne ovat rauha ja yhteiskunnan perusturvallisuus. Jos vetotekijät halutaan tosiaan Euroopasta poistaa, on Euroopasta poistettava rauha ja yhteiskunnan perusturvallisuus.

Jussi Förbomin teos Väki, valta ja virasto – Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka ilmestyi toukokuussa 2014.

Kirjoittaja on siirtolaisuus- ja ihmisoikeuskysymyksiä seuraava vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Kirjoitus on julkaistu Ytimen numerossa 4/2014.