Nuori nainen astuu sisään helsinkiläiseen lankakauppaan. “If you need any help, just ask,” kuuluu myyjän ystävällinen ääni. “Ookoo,” vastaa nainen lopen kyllästyneenä. Puoli vuotta aiemmin, räppäri Deogracias Masomi esittää Noir-teoksessa kohtausta, jossa R-kioskin myyjä palvelee häntä englanniksi. Miehen vastatessa suomeksi hän saa kehuja kielistaidostaan.

Kuukausi sitten, toimittaja Koko Hubara kirjoittaa Ruskeat tytöt -blogissaan lähikaupan kassan puhuvan hänelle englantia vielä vuosienkin jälkeen. Vielä yksi esimerkki: Suomeen 80-luvulla muuttanut ystäväni myöntää, että kyllä se miestä syö, kun Suomessa kadunmies purskauttaa yleensä ensimmäisenä: “Where are you from? Why are you here?” Siis että vaikka olisi asunut täällä parikymmentä vuotta, nahkaansa ei pääse pakoon. Kysymykset ovat samat kuin jos hän olisi juuri noussut lentokenttäbussista ja katselisi Helsinkiä ensimmäistä kertaa.

Suomi monimuotoistuu rivakkaa vauhtia, ja pysymme muutoksen perässä vaihtelevalla menestyksellä. Tässä asia, joka ei aina mene ihan putkeen. Olemme hanakoita vaihtamaan kielen englanniksi kun kohtaamme ihmisen, jonka nopeasti luokittelemme ulkoisten piirteiden perusteella ei-ehkä-suomalaiseksi.

No mitä väliä, kysyvät tässä vaiheessa ensimmäiset. Eihän se meinaa, että ihmiset pahaa tarkoittaisivat. Ja onhan se hienoa miten suomalaiset taitavat englannin kielen.

No sitä väliä kuitenkin, että kun suomessa ikänsä asuneille puhutaan kotimaassaan tasaisin väliajoin englantia pelkästään ulkonäkönsä perusteella, se osuu ihon alle, se tuottaa ulkopuolisuuden tunnetta, se menee identiteettiin.

Sosiologi Lotta Haikkolan mukaan monet niin sanotut maahanmuuttajataustaiset nuoret rakentavat identiteettiään ulkomaalaisuuden merkityksistä ja rakennuspalikoista. Suomalaisuus on niin kapea ja suljettu identiteetti, että mitäs siinä muuta kuin toteamaan, että pitäkää tunkkinne. Ulkomaalaisuudesta haetaan positiivisia erottautumisen keinoja ja suomalaisuuteen liitettyihin negatiivisiin mielikuviin otetaan etäisyyttä.

Aihetta sivuttiin myös Koneen säätiön Jakautuuko Suomi -seminaarissa viime keväänä: Miten purkaa maahanmuuttajataustaisten kokemusta ei-suomalaisuudesta, joku muotoili.

No tässä se ihan ensimmäinen ja helpoin toimi: Kun täällä Suomessa kohtaamme ihmisiä ensimmäistä kertaa, vaalikaamme tätä vaikeaa kieltämme ja puhukaamme aina ensin suomea, oli kohtaamamme henkilö minkä näköinen tahansa. Jos uusi tuttavuutemme ei puhu suomea, hän kertonee sen meille. Tämän voimme jättää hänen vastuulleen.

Sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta huolehtiminen monimuotoisissa yhteiskunnissa vaatii vaivannäköä, tutkimusta ja hyvää politiikkaa. Jotkut kysymykset ovat monimutkaisia.

Esimerkiksi identiteettipolitiikka: Liberaalissa hyvinvointivaltiossa on annettava etnisille ja uskonnollisille vähemmistöille tukea omien yhteisöjensä ylläpitämiseen. Samalla on kuitenkin muistettava yksilöillä olevan oikeus määritellä oma identiteettinsä ja viiteryhmänsä. Ketään ei tule nähdä vain etnisyytensä ruumiillistumana. Vaatii tasapainottelua!

Tai kaupunkirakenne: 90-luvulle asti sosiaalisen sekoittamisen politiikka esti huono-osaisuuden keskittymisen Helsingissä tehokkaasti. Laman jälkeen systeemi meni kuitenkin rikki ja nyt huono-osaisuus kasautuu enimmäkseen itään. Samat alueet ovat myös etnisesti monimuotoisimmasta päästä. Asiantuntijat ovat kuitenkin huolissaan, että liioitellut ja leimaavat mielikuvat “ongelmalähiöistä” eivät asiaa ainakaan auta. Monimutkaista!

Näitä kompleksisempia kysymyksiä pohtiessa voimme kuitenkin aloittaa helposta, arjesta ja kohtaamisista.

Istuskelen keikkapaikan takahuoneessa ja kuulen kuinka innostunut festivaalipromoottori alkaa puhua muusikkoystävälleni englantia. Ystävälläni polttelee taskussa tuore Suomen kansalaisuus ja hän puhuu äidinkielensä lisäksi ranskaa ja suomea – muttei sanaakaan englantia. Ei taas, ajattelen. On pakko taputtaa promoottoria olalle: “Pliis, puhu hänelle suomea.”

Kirjoittaja Ilari Lovio on viestintäkoorinaattori ja radio-dj