Puheenvuoro 36: Pitkä pakolaisuus

Al Arrubin pakolaisleirin pääsisäänkäynti on autoilta suljettu. Tien vastapuolella seisoo Israelin armeijan vartiotorni. Leiri on kuin pieni, tiheään asuttu kylä maaseudulla Hebronin ja Betlehemin välisen tien varrella. Osa kaduista on hyvin kapeita ja osa taloista ränsistyneitä.
Lapset kerääntyvät ympärillemme ja tervehtivät iloisesti englanniksi, mutta yksi tähtäilee meitä kauempaa ritsalla. En kulkisi leirissä ilman valoisasti hymyilevää Ismail Hajajrehia, joka tuntee leirin kuin omat taskunsa.

Al Arrubissa tapahtuu runsaasti yhteenottoja nuorten – usein pikkupoikien – ja israelilaisten sotilaiden välillä. Pojat heittelevät kiviä ja sotilaat ampuvat kyynelkaasua ja joskus myös kumipäällysteisiä luoteja. Sotilaat tunkeutuvat leiriin monesti öisin pidättääkseen asukkaita, myös lapsia.

74-vuotias Ibrahim Muhammad Hammad toivottaa meidät tervetulleiksi perheensä talon mukavaan, tilavaan olohuoneeseen. Hammad muistaa entisen kotitalonsa Ajjurin kylässä ja ennen vuotta 1948 kuolleen isosisänsä “sataprosenttisesti”. Hän muistaa myös kesäyön pakomatkan perheen kanssa.

– Kuulimme, että israelilaiset sotilaat lähestyivät ja pelkäsimme, että meidät tapettaisiin, kertoo Hammad.

Ajjurin kylän yli 4000 asukasta pakenivat heinäkuussa 1948 vastaitsenäistyneen Israelin ja arabinaapureiden välisen sodan keskellä. Kaikkiaan yli 700 000 palestiinalaispakolaista menetti kotinsa ja joutui pakolaisiksi. Heidän jälkeläisiään on nyt viitisen miljoonaa, joista kolmasosa asuu pakolaisleireillä Palestiinalaisalueella, Jordaniassa, Syyriassa ja Libanonissa.

Hammadin perhe muutti Al Arrubin pakolaisleiriin, jossa asuttiin aluksi teltoissa. Olot olivat kurjat erityisesti talvisaikaan. 1950-luvun puolivälissä palestiinalaispakolaisista vastaava YK-järjestö UNRWA rakennutti leiriin vaatimattomia taloja, joissa perheiden pienet asunnot erotettiin toisistaan verhoilla.

Hammad itse arvosti jordanialaishallintoa, joka kohteli hänen mukaansa jordanialaisia ja palestiinalaisia tasa-arvoisesti. Vuonna 1967 Israel miehitti Länsirannan kuuden päivän sodassa. Pakolaisten määrä kasvoi taas.

– Israelin armeija tuli tänne väkivalloin ja piti valtaa myös leirimme sisällä. Elämämme oli vaikeaa miehityksen alla.

Palestiinalaiset saivat tuolloin vielä mennä Israelin puolelle ilman erillistä lupaa. Hammad työskenteli Israelissa kuusitoista vuotta rakennustyömailla. Elämä oli yksinkertaista mutta hyvää: Hammad meni töihin, palasi kotiin, söi ja nukkui. Hän rukoili joka perjantai Jerusalemin Al Aqsa -moskeijassa, johon Länsirannan palestiinalaisten on nykyään vaikea päästä.
Hammad kävi myös Ajjurissa katsomassa, mitä kotikylästä oli jäljellä. Vain yksi talo seisoi pystyssä.

– Olin surullinen, vihainen ja hämmentynyt. Maillani asui muita ihmisiä, jotka olivat mahdollisesti muuttaneet tänne Euroopasta tai Yhdysvalloista, ja minä elin pakolaisleirissä.

Ensimmäisen palestiinalaisten kansannousun käynnistyttyä vuonna 1987 vain aniharvat palestiinalaiset pääsivät Israeliin töihin. Hammad jäi eläkkeelle ja alkoi rakentaa taloa säästöillään. Nyt talossa asuu yhteensä 22 ihmistä, Hammadin työssäkäyvät lapset ja lapsenlapset.

Muutkin perheet rakensivat uusia kotitaloja, ja leiri sai nykyisen muotonsa. Se ei voi levitä alkuperäisten rajojensa yli, joten osa asukkaista joutuu elämään tiiviisti ja kärsii yksityisyyden puutteesta. Leirillä työttömyystilanne on pahempi kuin muualla, erityisesti nuorten keskuudessa.

Jo vuonna 1948 annetussa YK:n päätöslauselmassa vahvistettiin palestiinalaispakolaisten oikeus palata mailleen. Sen toteutumisen todennäköisyys on kuitenkin eri asia. Hammad kuitenkin uskoo pakolaisten palaavan jonain päivänä entisille mailleen. Samalla hän toivoo, että palestiinalaiset voisivat elää rauhassa israelilaisten kanssa.
Kymmenvuotias lapsenlapsi tiirailee meitä oviaukosta.

– Mikä on kyläsi nimi?, Hammad kysyy häneltä.
– Al Arrubin leiri, poika vastaa englanniksi.
Hammad tarkentaa kysymystään ja saa haluamansa vastauksen: Ajjur.

Pakolaisleirin seiniin on maalattu Che Guevara ja Palestiinan vapautuksen kansanrintaman George Habash. Seinissä seikkailee myös Handala, Naji Al-Alin sarjakuvahahmo, joka symboloi pakolaislapsia.

“Palestiina on paratiisi – täällä ei ole työtä”, vitsailee yksi seinäkirjoitus. Myös Israelin vankiloissa istuvat Al Arrubin nuoret miehet ovat päässeet julisteisiin ja seinämaalauksiin. Ismael Hajajreh esittelee graffitteja kulkiessamme kohti hänen kotiaan. Hän tuntee ne liiankin hyvin.
22-vuotias Hajajreh on miespuolisen pakolaisen lapsenlapsi eli UNRWA:n mukaan pakolainen itsekin. Hänen 96-vuotias isoisänsä on myös kotoisin Ajjurista, ja suree yhä menetettyjä maitaan.

Maaliskuussa 2013 Hajajreh ja hänen kaverinsa kirjoittivat pakolaisleirin seinään poliittisia vankeja tukevia iskulauseita. Kaksi yötä myöhemmin Hajajreh kuuli ovelta koputuksen.

– Siellä seisoi joukko sotilaita. Kapteeni sanoi minulle hepreaksi: sinulla on kaksi minuuttia aikaa pukeutua ja sanoa hyvästi perheellesi. Sinut on pidätetty.

Hajajreh vietiin Ashkelonin tutkintavankilaan, jossa hän vietti 43 päivää eristyssellissä näkemättä muita ihmisiä. Hajajreh raapustaa paperilehtiöön kuvan sellistä, jonka seinien mitat olivat hänen arvionsa mukaan 1,2 ja 2,3 metriä. Ikkunattomassa huoneessa on kyykkyvessa mutta ei sänkyä, ainoastaan lakanat. Hajajrehille annettiin Koraani luettavaksi.

– Sain päivittäin kolme ateriaa, kaksi tupakkaa sekä kupin teetä. Tiesin kellonajan vain ruokailujen perusteella. Jokainen aamiainen merkitsi uutta päivää, ja päivät tuntuivat vuosien mittaisilta.

Hajareh kertoo myös istuneensa kuulusteluhuoneessa, jossa ilmastointi oli ensin kolme tuntia kuumalla ja sitten kylmällä ilmalla. Sen jälkeen hänen raajoissaan ei enää ollut tuntoa. Hajajrehin mukaan häntä kuulusteltiin myös sidottuna “banaanituoliin”, jossa ruumis vääntyy epämukavaan asentoon.

– He syyttivät minua monesta asiasta, mutta kielsin kaiken. Kerran kuulustelija avasi Facebook-tilini ja kysyi: “Miksi hymyilet kuvissa? Otan hymyn pois kasvoiltasi.” Vastasin, että hymyni voisi poistaa vain se, joka on sen antanut, Jumala ja vanhempani.

Hajajreh tuomittiin lopulta viiden kuukauden vankeuteen ja 2000 sekelin sakkoihin. Hänet siirrettiin tavalliseen vankilaan. Eristyssellin jälkeen se tuntui melkein vapautukselta.
Kun Hajajreh nykyään kuulee mellakoiden käynnistyvän Al Arrubissa, hän menee kotiin ja sytyttää vesipiipun.

– En ole valmis tuhlaamaan enää yhtään päivää elämästäni vankilassa. Tein virheitä ja maksoin niistä kovan hinnan. Enää en ole kiinnostunut politiikasta, mitä monet leirissäni ihmettelevät. Välitän vain omasta tulevaisuudestani, opiskeluistani ja perheestäni. Koulutus on tehokasta vastarintaa.

Hajajrehille Al Arrub on rakas kotipaikka, koko elämä. Ajatellessaan perheen perustamista hän kuitenkin pohtii Länsirannan rauhallisemmille seuduille muuttamista – Al Arrub on hänestä lapsille liian vaarallinen paikka. Hän haluaa myös matkustella ja koskettaa vaikka puolalaisen rannan hiekkaa, sillä hän ei ole koskaan päässyt rannalle.

Palestiinalaispakolaiset ovat eläneet monen sukupolven ajan epävarmuuden tilassa. Hajajreh arvelee, että palestiinalaisten paluusta entisille mailleen syntyisi liikaa kiistoja. Hän uskoo kahden valtion ratkaisuun, jossa luotaisiin itsenäinen Palestiina Israelin naapuriksi. Hän on tutustunut Facebookissa rauhantahtoisiin israelilaisiin, joita tapaisi mielellään, jos se vain olisi mahdollista.

– Olen varma, että jokaisella ihmisellä on hyvä puolensa. Jos näytämme tämän hyvän puolen itsestämme maailmalle, niin elämme rauhassa keskenämme. Jonain päivänä se tapahtuu.
Ilta hämärtyy ja on aika lähteä leiristä. Sisäänkäynnillä seisoo muutama sotilas mellakkavarusteet päällä. Se mitä myöhemmin tapahtuu, jää vierailijalta näkemättä.

Kirjoittaja Kaisa Honkala

Julkaistu Ydin 2/2014