Puheenvuoro 37: Sotalapset palvelivat poliittisia tavoitteita

Talvi- ja jatkosodan aikana Ruotsiin tehtyjen lastensiirtojen ymmärtäminen vain humanitaarisena toimenpiteenä antaa puutteellisen kuvan tapahtuneesta.

Talvisodan syttyminen aiheutti Ruotsin hallituksessa ristiriidan Suomeen myönteisesti suhtautuvan ulkoministeri Rickard Sandlerin ja muiden jäsenten välillä koskien niin kutsutta Tukholman suunnitelmaa. Se edellytti Ahvenanmaan yhteistä puolustamista Suomen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi. Sandler vaati sen toteutusta.

Sandler jäi Tukholman suunnitelmaa puolustaessaan tappiolle ja joutui eroamaan 2.12.1939. Tämän jälkeen hän keskittyi Suomen humanitaariseen auttamiseen. Sandlerin vaimo Maja Sandler oli lastensiirtojen aloitteentekijä. Joulukuun alussa 1939 perustettiin Centrala Finlandshjälpen, avustusjärjestö muun muassa lastensiirtoja varten.

 

Suomenkin hallitus vaihtui sodan sytyttyä. Evakuointiministeriksi nimitetyn Juho Koiviston toimialaan kuului päätös lastensiirroista. Hän ilmoitti Tukholmaan siirtyneelle Eljas Erkolle, ettei lapsia lähetetä ulkomaille, koska avustuksella Suomeen toimitettuna on suurempi merkitys.

Sosiaali- ja sisäasiainministeriöiden lu­valla perustettiin kuitenkin 13.12.1939 yksityinen keskusjärjestö “Pohjoismaiden avun Suomen keskus” hoitamaan lastensiirtoja. Erkko ohjasikin ruotsalaiset avuntarjoajat, naisjärjestö Fredrika Bremerin toiminnanjohtajan Hanna Rydhin ja entisen ulkoministeri Sandlerin Mannerheimin vieraaksi viikoa keskuksen perustamisen jälkeen.

Rydh toteaa: ”Sotamarsalkalla ei ollut mitään lasten Ruotsiin siirtämistä vastaan.”

Ruotsin saaminen Suomen rinnalle sotilaallisesti oli Suomen johdon tavoite. Lasten siirtäminen Ruotsiin lisäisi myötätuntoa Suomea kohtaan.

Luotot, aseiden ja varusteiden lähettäminen, vapaaehtoisten lähettäminen ja humanitaarinen apu olivat ruotsalaisten toimintamuodot Suomen avustamisessa. Humanitaarinen avustustoiminta helpotti hallituksen asemaa Suomen auttamista koskevassa kiistassa, koska se kanavoi Suomen ystävien energian avustustoimintaan.

 

Suomen johto kuitenkin pettyi Ruotsin hallituksen toimintaan sen ajaessa viime kädessä Ruotsin omia etuja. Jatkosodan alussa tehty tarjous lastensiirroista hylättiin. Näiden lastensiirtojen kannalta oli ratkaiseva merkitys sil­loisen sosiaaliministeri Karl-August Fagerholmin tekemällä pää­töksellä.

Ylikäskynhaltija Torstin Nothin lähetti ulkoministeri Güntherille 29.12.1941 kirjeen, jossa hän vetosi Ruotsin hallitukseen: ”Yhteistyökomitea alistaa hallituksen hoidettavaksi, että käytäisiin neuvotteluja tahojen kanssa, joilla on käsissään ratkaisuvalta, jotta saataisiin viedä elintarvikkeita ja vaatteita Suomen lapsille.”

Nothin tarkoitti lähinnä Iso-Britanniaa. Ruotsi oli riippuvainen Göteborgin kauttakulkuliikenteestä, johon kuului Ruotsin armeijan tarvitsema öljy ja bensiini. Englannille Suomi oli vihollismaa, jonka kärsimysten lieventämisestä se ei ollut kiinnostunut.

Kauppapoliittiset edut ja humanitaarinen avustustapa törmäsivät. Ainoaksi keinoksi jäi moninkertaistaa lastensiirto.

 

IKL vaati helmikuussa 1942 suomalaislapsen adoption tekemistä riippuvaiseksi oikeusministerin luvasta. Se olisi vaikuttanut kielteisesti Suomen ja Ruotsin suhteisiin ja ollut isku Fagerholmia vastaan. Kokoomuksen edustaja Paavo Virkkunen toi rinnalle sotakummiliikkeen ja ihmetteli, miksi ruotsalaisin varoin ostettujen elintarvikkeiden avulla ei aikaisemmin käynnistetty lasten joukkoruokintaa.

Lastensiirtoihin liittyvien riskien eduskuntakäsittely Suomessa vuonna 1942 tapahtui puutteellisten tietojen varassa. Eduskunnalle ei ilmoitettu talvisodan jälkeen Ruotsiin jääneiden lasten määrää, joka oli 926. Lastensiirtojen arvostelun kieltäminen sensuuripäätöksellä tammikuussa 1942 oli poliittinen toimenpide. Lapsia käytettiin propagandan välineenä pyrittäessä parantamaan maiden suhteita.

Lasten paluu sodan jälkeen oli vaikeaa. Marras–joulukuussa 1945 suoritettiin tiedustelu asiasta. Se koski 606 helsinkiläiskotia. Ainoastaan 199 oli halukas palautta­maan lapsensa.

Valtioneuvosto ei hyväksynyt lastensiirtokomitean ehdotonta palautusvaatimusta. Tuolloin toiminnanjohtaja Elsa Bruun kääntyi Väestöliiton puoleen. Hän totesi, että hallituksen antamien säännösten perusteella melkein kaikki Ruotsissa olevat lapset voisivat jäädä. Komitea oli kuitenkin sitoutunut tuomaan kaikki Suomeen. Lapsen etu ja kansallinen etu törmäsivät.

]Sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson asetti vuonna 1949 lastenkotiuttamiskomitean selvittämään ristiriitoja. Arvioitaessa vanhempien oikeutta saada huostaansa Ruotsissa olevat lapsensa, asia oli arvosteltava Suomen lain ”aineellisten säännösten” perusteella. Lapsen palauttaminen vanhemmilleen rinnastettiin irtaimen esineen luovutustuomioon.

Asian eduskuntakäsittelyssä 12.5.1950 totesi SKDL:n edus­taja Torvi, että kansalaiset eivät sodan aikana aavistaneet, minkälaiseksi tragediaksi lastensiirrot muodostuisivat. Ruotsiin jääneet lapset olisi luettava sotamenetykseksi. SKDL:n edustaja Stenberg viittasi siihen, että palauttamista Ruotsista pidettiin ulkopoliittisesti arkaluontoisena Ruotsilta saadun avun johdosta.

RKP:n Von Born puolestaan totesi, että tulisi osoittaa kiitosta Ruotsin kansalle siitä huolenpidosta, mitä se on Suomen lapsille oli vaikeana aikana antanut. SDP:n Leivo-Larsson taas totesi, että Torvi ja Stenberg haluavat lastensiirtoasian kautta hyökätä Fagerholmin hallitusta vastaan ja saada aikaan välien särkymisen Suomen ja Ruotsin kesken. Von Born myönsi, että asia on ”tavallaan” yhteydessä ulkopolitiikkaamme.

Äänestyksen tulos oli 86 ääntä vastaan, 81 ääntä puolesta. Eduskunta ei vaatinut lasten palauttamista.

Vuonna 1950 eduskunnalle ilmoitettu Ruotsiin jääneiden lasten luku, noin 15 000, on virheellinen. Oikea väestötilastoihin perustuva luku on noin 7100 lasta. Sodan jälkeen lastensiirtoihin liittyneet tragediat tarjosivat kommunisteille kiitollisen mahdollisuuden käydä sosiaalidemokraattien kimppuun.

Lastensiirtojen perimmäinen tavoite oli väestöpoliittinen. Voidaan sanoa, että lastensiirrot pelastivat elämiä seuraavasti: sairaana siirrettyjä lapsia oli 1700 (valtaosa tuberkuloosista kärsiviä), ja terveiden lasten kuolleisuusero Suomeen nähden oli 1200. Näin laskemalla pelastettiin yhteensä 2900 lasta.

Ruotsin väestötilaston perusteella Ruotsiin jäi jatkosodan jälkeen mainitut noin 7100 lasta, vaikka kaikkien piti palata. Lastensiirtojen väestöpoliittinen hyöty koitui Ruotsin hyväksi. Eduskunnassa vuonna 1942 esitetyt pelot lasten menettämistä osoittautuivat perustelluiksi.

Suomen suorittamat lastensiirrot olivatkin poliittinen erehdys. Muita vaihtoehtoja olisi ollut. Paras ratkaisu olisi ollut perheille suunnattu tuki sotakummitoiminnan ja laajamittaisen joukkoruokinnan kautta.

 

Kirjoittaja Pertti Kavén