”Kaikki menevät Kiinaan”, väittää kiinan opetusta lukioissa edistävä Yanzu-hanke. Länsimaisten yritysten haaveita heijasteleva iskulause unohtaa sen, että monet myös haluavat Kiinasta pois. Maailmanpankin tietojen mukaan vuonna 2010 maailmassa oli yli 8 miljoonaa kiinalaista maastamuuttajaa. Luku oli maailman neljänneksi suurin, vaikkakin on pieni Kiinan väestöön suhteutettuna.
Lähtijöiden määrä kuitenkin kalpenee Kiinan sisäisen muuttoliikkeen rinnalla. Yli 200 miljoonaa väliaikaisilla työluvilla tai luvattomasti työskentelevää siirtotyöläistä pitää maan tehtaat ja rakennustyömaat toiminnassa. Sisäinen ja ulkomaille suuntautuva muuttoliike ovat kuin kaksi saman virran haaraa, joiden kulkua Kiinan valtio yrittää hallita.
Jo 1800-luvulla Kiinasta lähdettiin paremman elämän toivossa muun muassa Yhdysvaltoihin ja Kaakkois-Aasiaan. Mao Zedongin kaudella muuttoliike kuitenkin käytännössä pysäytettiin. Kiinan rajat suljettiin ja vuonna 1958 luotiin hukou-järjestelmä, joka teki virallisen asuinpaikan ulkopuolella työskentelemisen lähes mahdottomaksi.
Hukou on kuin maan sisäinen passi, joka sitoo oikeuden yhteiskunnan tarjoamiin etuuksiin asuinpaikkaan. Esimerkiksi oikeus julkiseen sairaanhoitoon tai koulutukseen on vain alueen virallisilla asukkailla. Koska palvelut ja etuudet ovat heikompia maaseudulla kuin suurkaupungeissa, on järjestelmä käytännössä jakanut kiinalaiset kahteen kastiin.
Kiinan talousuudistusten myötä väliaikainen työskentely kotipaikkakunnan ulkopuolella tehtiin mahdolliseksi vuonna 1985. Samalla vuosikymmenellä myös maastamuutto nousi ennennäkemättömiin lukuihin. Viranomaiset suhtautuivat välinpitämättömästi jopa ihmisten salakuljetukseen, johon alettiin todella puuttua vasta 90-luvun puolivälissä.
On jokaisen Kiinaan menijän velvollisuus tiedostaa, miten Kiinan valtion politiikka vaikuttaa niihin, joiden työn ansiosta ruoho aidan toisella puolella jatkaa kasvamistaan.
Muuttamisen hankaluuden takia sekä siirtotyöläiset että maastamuuttajat ovat keskimäärin naapureitaan hieman paremmin koulutettuja. Kommunistisen puolueen jäsenet eivät itse yleensä ole muuttajien joukossa, mutta voivat suhteidensa avulla auttaa perheenjäseniään maasta lähtemisessä.
Muuttajien kohdemaa riippuu yleensä alueesta: tietyn paikkakunnan ihmiset muuttavat sinne, missä on valmiina sukulaisten ja naapurien muodostama tukiverkosto. Tämän takia esimerkiksi laiton maahanmuutto Yhdysvaltoihin jatkuu sekä amerikkalaisten että kiinalaisten viranomaisten myötävaikutuksella.
Joillain alueilla viranomaiset ovat myös aktiivisesti tukeneet muuttajia näiden taloudellisen merkityksen takia. Maailmanpankin tietojen mukaan vuonna 2010 Kiina vastaanotti 51 miljardia dollaria rahalähetyksiä, eniten maailmassa Intian jälkeen. Joillain alueilla rahalähetykset ovat paikallistalouden elinehto.
Myös Kiinan sisällä muuttavilla siirtotyöläisillä on merkittävä taloudellinen rooli. Siitä huolimatta tämä ”sokea virta” kohtaa kaupungeissa syrjintää ja taloudellista riistoa. Monet siirtotyöläiset työskentelevät epävarmoissa oloissa ilman työsopimusta. Huono-osaisuuden periytymistä lisää se, että siirtotyöläisten lapsilla on harvoin mahdollisuutta käydä koulua kaupungeissa.
Hukou-järjestelmä on herättänyt paljon kritiikkiä Kiinan sisällä, mutta ylikuormittuneiden palveluiden kanssa kamppailevat suurkaupungit ovat olleet haluttomia avaamaan porttejaan maaseudun väestölle. Kokeilut järjestelmän muuttamiseksi ovatkin pääasiassa joko olleet alimitoitettuja tai keskittyneet korkeakoulutettujen muuton helpottamiseen.
Muuttamisen rajoituksia voi kuitenkin kiertää, jos rahaa vain löytyy tarpeeksi. Pekingin hukoun voi esimerkiksi saada perustamalla kaupunkiin tuottoisan yrityksen. Hukoun voi myös ostaa laittomilta välittäjiltä, jotka kiinalaislehtien mukaan myyvät niitä satojentuhansien yuanien kappalehintaan.
Raha avaa oven myös ulkomaille. Esimerkiksi Yhdysvallat, Kanada ja Iso-Britannia tarjoavat kansalaisuutta erityisin ehdoin ulkomaalaisille sijoittajille. Rikkaat kiinalaiset ovatkin innokkaita muuttamaan länsimaihin muun muassa paremman koulutuksen ja puhtaamman ruoan perässä.
Uusi passi ei aina tarkoita välitöntä menolipun ostamista. Eräät rikkaat jatkavat Kiinassa elämistä ulkomaan kansalaisina ja välttyvät näin esimerkiksi yhden lapsen politiikkaan liittyviltä rajoituksilta. Monet viranomaiset taas lähettävät perheensä ulkomaille siltä varalta, että joutuvat lähtemään itse korruptiosyytösten tai poliittisen epävarmuuden takia.
Pohjimmiltaan Kiinan markkinoille haluavia yrityksiä, kiinalaisia siirtotyöläisiä sekä ulkomaille pakenevia rikkaita yhdistää toive vihreämmästä ruohosta aidan toisella puolella, missä se sitten sattuukin olemaan. Vehreämmille laitumille pääseminen on kuitenkin helpointa jo valmiiksi rikkaille ja etuoikeutetuille.
Puhe siitä, kuinka ”kaikki” menevät Kiinaan unohtaa miljoonien kiinalaisten kokemat vaikeudet heidän yrittäessään tavoitella onneaan kotiseutunsa ulkopuolella. On jokaisen Kiinaan menijän velvollisuus tiedostaa, miten Kiinan valtion politiikka vaikuttaa niihin, joiden työn ansiosta ruoho aidan toisella puolella jatkaa kasvamistaan.
Kirjoittaja Eero Suoranta