Nationalismin ja militarismin demokratiaa kurjistava liitto

Arja: Väität tulevassa pamfletissasi, ettemme ole Suomessa perinteisessä mielessä pohjoismaa emmekä liioin länsieurooppalainenkaan. Mitä mielestäsi olemme?

Lauri: Suomi sijoittuu suurelta osin itäeurooppalaisuuteen. Kärjistäen sanottuna: meillä on pohjoismainen yhteiskunta mutta itäeurooppalainen poliittinen kulttuuri.

Arja: Selitätkö tätä Suomen sijainnilla? Sillä, että olemme Pohjois-Eurooppaa ja vielä idän ja lännen rajalla?

Lauri: Idän ja lännen raja liittyy kylmään sotaan ja on enemmän yhteydessä identiteettipolitiikkaan kuin lainkaan poliittiseen kulttuuriin. Kun katsoo pitkää historiaa, Suomihan syntyi varsinaisesti Venäjän vallan aikana.

Venäjän tsaari halusi taata eliittien tuen omalle hallinnolleen turvaamalla joitakin ruotsalaisia yhteiskuntajärjestyksen piirteitä. Mutta samalla hän halusi myös kokeilla, voisiko Venäjää kehittää perustuslailliseen suuntaan.

Suomi siis sai Ruotsista yhtäältä tasa-arvon, pyrkimyksen eri yhteiskunnallisten voimien yhteistyöhön ja parlamentaarisen lainsäädäntövallan mutta toisaalta ylhäältä ohjatun tsaristisen virkamiesvaltion, joka määritti politiikan reunaehtoja. Mentaliteettimme tausta, jossa kaikki pitää tarkastuttaa pääkonttorissa, tulee tuolta ajalta.

Suomen valtiorakennuksen kansallisuusaate on korostetusti itäeurooppalainen. Fennomania oli kielinationalismia ja viime kädessä etnonationalismia. Sitten oli toinen itäeurooppalainen piirre, joka lähti uskosta, että hyvä tsaari kyllä kunnioittaa meitä, kun kumarramme tarpeeksi syvään. Samat asiat toistuvat sotien jälkeenkin. Auktoriteettiusko tulee toki myös luterilaisuudesta mutta myös siitä, ettei Suomi ole sinut menneisyyden traumojensa kanssa.

Arja: Selitätkö tarkemmin traumoja?

Lauri: Fennomaaneilla ja tsaarilla oli yhteinen vihollinen: ruotsalaisuuden kautta toimiva Suomen länsimaistaminen. Fennomaanien tunnuslause ”koti, uskonto ja isänmaa” voidaan tarpeeksi kaukaa katsottuna yhdistää slavofiilien ”ortodoksia, itsevaltius ja oikeistopopulismi”-sloganiin. Kumpikin korostaa valtiokirkollisuuteen ja patriarkaalisuuteen perustuvaa autoritaarista nationalismia valistusajan ihanteiden vastaisesti.

Kun vuoden 1905 vallankumous, suurlakko mielenosoituksineen ja kansankokouksineen, johti suomalaisen demokratian perustamiseen ja ensimmäisiin yleisiin ja yhtäläisiin vaaleihin 1906, se tapahtui väkivallattomasti.

Perustavaa laatua oleva trauma on sitten vuoden 1918 punakapina. Suomi siirtyi 1800- ja 1900-luvun pohjoismaisesta liberalismista oikeistolaiseen nationalismiin tämän trauman vuoksi. Se on sittemmin johtanut kaiken vallan haastamisen demonisointiin, jopa edelleen aivan normaaliin kansalaistottelemattomuuteen asti.

Vuoden 1918 voittajat ajattelivat, että sisällissodan syynä oli ollut liiallinen demokratia ja moniarvoisuus. Näin siis kansakuntaa ei määritelty länsimaisen perustuslaillisen järjestyksen ja demokratian kautta, kuten Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa tai vuoden 1905 Suomessa. Keskeiseksi tulikin Suomen määrittely juuri sotien ja ”kansallisen yhtenäisyyden” avulla. Ajatus kulki siten, että Suomen identiteetti perustuu sotiin, tarvitaan vahvaa valtiota Venäjää vastaan, ja että punaiset ovat sisäisiä vihollisia.

Myös Seppo Hentilä on osoittanut, että Suomessa tuoreeseen demokraattiseen valtioon muodostui autoritaarinen yhteiskunta vuoden 1918 sisällissodan seurauksena. Punakapina on kuin käsittelemätön perustrauma, joka sitoo meidät itäeurooppalaisuuteen: valtaa ei saa haastaa.

Arja: Traumaa ei ole pystytty siis sisällöllisesti käsittelemään vaikkakin punavankien kohtaloita on luetteloitu ja hautoja virallistettu kuten myös käsitelty niin punaista kuin valkoista terroriakin. Hyvinvoiva suomalainen nationalismi näkyy ehkä eniten kansallispäivän vietossa. Kansalliset symbolit, jotka ovat esillä juhlinnassa, ovat aivan erilaiset kuin muissa pohjoismaissa. Suurin ero on jo juhlan luonteessa: kansanjuhla versus vallan juhla.

Lauri: Pohjoismaissa nationalismi liittyy siihen, että korostetaan valtion demokraattista hyvinvointiluonnetta ja enenevästi moniarvoisuutta tyyliin ”kansakunta olemme me”. Moniarvoisuus on puolestaan suomalaisen nationalismin yksi suurista vihollisista.

Arja: Siis sen, että on yksi kieli, yksi mieli.

Lauri: Kyllä. Itse asiassa Suomen itsenäisyyspäivän juhlinta muistuttaa kopiota voitonpäivän juhlinnasta Punaisella torilla. On paraateja, sotilaallisen mahdin esittelyä ja eliitin valtioloistoa.

Arja: Olet myös sitä mieltä, että sotien muisto ja nationalistinen poliittinen kulttuuri ovat itse asiassa militarisoineet suomalaisen demokratian. Nyt tietysti on vielä vahva turvallistaminen eli se, että kansallisen turvallisuuden nimissä monet asiat sulkeutuvat demokratian tilasta suljettujen ovien taakse päätettäväksi.

Lauri: Suomalaisen demokratian militarisoituminen liittyy ilman muuta turvallistamiseen ja historialliseen painolastiin, josta puhuimme edellä ja josta on seurannut vahvat jaot ystäviin ja vihollisiin. Vaihtoehtojen nähtiin repivän kansakuntaa ja siksi tarvittiin ylhäältä tulevaa ohjausta.  On ikään kuin syntynyt institutionaalinen suvaitsemattomuus konsensuskulttuurin kautta. Aina on joku kriisi, joka vaatii kansalaisilta uhrauksia.

Arja: Et taida tarkoittaa konsensuksella työmarkkinoilla tapahtuvaa sopimista?

Lauri: Konsensusajattelu tulee sotienvälisestä autoritaarisesta nationalismista eikä suinkaan 1970-luvulta. Konsensus on kuitenkin kolmeen kertaan muuttanut muotoaan: ensin YYA-sopimuksen ja Kekkosen valtaannousun myötä, toisen kerran Korpilammen kokouksen myötä uusliberalismin noustessa ja kolmannen kerran Nato- ”keskustelun” aikana. Konsensuksessa ikään kuin puoliksi halataan ja puoliksi kuristetaan.

Arja: Oletko yllättynyt Nato-konsensuksesta? Olen myös miettinyt, että kun yhteiskunnallinen ilmapiiri on ollut yhtenäisyyteen pakottava, monet joutuvat olemaan hiljaa ja kun joutuu olemaan hiljaa, ei koe liioin voivansa vaikuttaa. Voi olla, että tälläkin on yhteyttä suomalaiseen poikkeavuuteen pohjoismaihin nähden, nimittäin äänestysaktiivisuuteen. Juuri käydyissä eduskuntavaaleissa polarisaatio ei aktivoinut sittenkään.

Lauri: Valitettavasti olen yllättynyt Nato-konsensuksesta, suorastaan järkyttynyt. Mutta kansalaisiltahan odotetaan pikemmin passiivisuutta kuin aktiivisuutta. Näin on muuten myös Venäjällä. Mitä tulee äänestysaktiivisuuteen, sitä markkinoidaan velvollisuudeksi enemmän kuin tosiaan mahdollisuudeksi vaikuttaa.

Arja: Nato-konsensus on mennyt läpi puoluekentän mutta myös median. Mitä sanot usein toistettavaan argumenttiin, että kyseessä on myös sitoutuminen läntisiin arvoihin? Yhdysvalloissahan on hyvin vahva uuskonservatismi vahvoilla oikeastaan riippumatta presidentti-instituution haltijasta.

Lauri: Outoahan se on, että meillä markkinoidaan Natoa yhteiskunnan liberalisoinnin takaajana mutta samalla oma ilmapiirimme onkin lähentynyt koti, uskonto ja isänmaa – kaltaiseksi ja lähentynyt suorastaan 1930-luvun ilmapiiriä.

Arvelen, että Natolla voi olla pitkällä aikavälillä turvallisuuden tunteiden lisääntymistä jollakin tasolla etenkin, kun omat asevoimamme kytketään kansainvälisiin verkostoihin. Mutta Nato voi myös horjua Yhdysvaltojen oikeistopopulismin vuoksi ja myös siksi, että Nato sotketaan Yhdysvaltojen erilaisiin konflikteihin maailmalla kuten on tapahtunut aiemminkin. Silloin taas vaaditaan samaa lojaalisuutta ja alamaisuutta kuin aikanaan tsaarille Krimin sodassa.

Armeijan kylmän sodan kokeneet sukupolvet kuten kenraalimajuri evp [lih] Aarno Vehviläinen ovat kyllä havainneet Yhdysvaltojen poliittisen epävakauden ja kirjoittaneetkin Nato-jäsenyyden niistäkin puolista, joista amerikkalaisen uuskonservatismin myyntimiehet kuten Mika Aaltola tai  Risto E.J. Penttilä ovat vaienneet

Yhdysvaltojen asemahdin glorifiointi ja uuskonservatismi yhdistettynä suomalaiseen autoritaariseen itäeurooppalaisuuteen on saanut mediassa monopoliaseman.

Ei ole tunnistettu sitä, että Yhdysvallat on tavattoman jäykkä mustavalkoisuudessaan, siis hyvät ja pahat -asetelmassaan, jossa he edustavat hyviä. Globaalisti uusien nousevien maiden painostaminen uuskonservatiivisella retoriikalla osaksi Yhdysvaltojen yksinapaista maailmaa ei oikein onnistu edes siirtomaavallan perinnön vuoksi eikä siksikään, että retoriikka on niin jäykkää ja joustamatonta.

Arja: Kuulostaa ihan tutulta itänaapuriltamme.

Lauri: Sekä Yhdysvallat että Venäjä näyttävät kummatkin tarvitsevan kylmän sodan paluuta. Venäjä siksi, että sitä alkaa ympäröidä vahvistuvat demokratiat. Yhdysvallat siksi, että sen asemaa haastaa uudet nousevat taloudet. Ne ovat kummatkin jämähtäneet oman suurvalta-aseman säilyttämiseen.

Kylmän sodan aikana blokitellaan. Viholliskuvien kautta mennään osin kylmän sodan asetelmiin ennen liennytystä ja rauhanliikkeen vastavoima-aikaa.

Arja: Olemme keskustelleet nationalismista, konsensuksesta ja osin militarisoitumisesta. Tarjoat tämän ymmärtämiseksi israelisaation käsitettä.

Lauri:  Syksy Räsänen on kuvannut hyvin kaiken turvallistamista juuri israelisaationa, jossa demokratia uhrataan turvallistamiselle. Tel Avivin professori Uriel Abulof puhuu syvästä turvallistamisesta, jolla hän kuvaa sitä, että kansakunta on koko ajan uhattuna. Tällainen ajattelu ja toiminta on hyvin tyypillistä etnonationalisteille ja ne yrittävät sulkeutua uhkaavalta muulta maailmalta. Ikään kuin rakentavat vakuumin. Katja Boxbergin ja Taneli Heikan Lumedemokratia-kirjassa he puhuvat homehtuneesta leivästä marketin muovipakkauksessa.

Mentaliteetti muodostuu sellaiseksi, että eletään kansallisessa umpiossa ja koko ajan uhattuna ja että politiikan pitää koko ajan vastata kansalliseen kriisiin. Myös meillä kansallisen selviämisen kulttuuri on hyvin vahvaa ja siksi olemme syvän turvallistamisen ytimessä. On koko ajan kriisejä koronasta (joka tosin oli myös globaali kriisi) velkakriisiin. Vihervasemmisto uhkaa tai sinimusta.  Toinen meni läpi, toinen ei.

Arja: Mitä mieltä olet, onko mahdollisuutta vapautua turvallistamisen suoranaisilta kiroilta?

Lauri: On kyllä. Olen oppinut paljon keskusteluista Eurooppa-suuntautuneiden liberaalien kanssa. Saksassa esimerkiksi on osattu tehdä tiliä menneisiin sotiin ja totalitaristiseen aikaan. Länsi-Eurooppa on käsitellyt nimenomaan integraation kautta pesäeroaan sotiin. Itä-Euroopassa on keskitytty vain vapautumiseen vuoden 1989 silloisen Neuvostoliiton otteesta. Meillä puolestaan on lähinnä konsensuksen nimissä annettu ääni 1918 tapahtumista punaisille. Mutta ei länsieurooppalaista tilintekoa sotien ihannoinnin suhteen. Olemme pysyneet itäeurooppalaisina.

Arja: Tuntuu tosiaan siltä, ettei historiaamme tunneta kovin hyvin. Suomen ja natsi-Saksan liittolaisuus on osin edelleen tabu ja talvisodastakin esitetään suorastaan virheellisiä tietoja. Sitten on vielä aika epä-älyllinen suomettumisen retoriikka, jota vain roiskitaan.

Lauri: Miten sen sanoisi? Keskustelu on kovin moralistista. On hyvät ja pahat, sääntöjen rikkojat ja sääntöjen noudattajat ja tietysti meikäläiset ja heikäläiset.

Kansalaisia patistellaan yhteen riviin ilman monien traumojen käsittelemistä. Moniarvoinen ja globaali yhteiskunta nähdään heti kahtia jakavana. Rajat pidetään korkeina sen sijaan, että nähtäisiin meidän olevan verkottuneen kansainvälisen yhteisön osa.

Arja: Edellä oleva on ristiriidassa rauhanliikkeen arvomaailman kanssa, joka lähtee avoimista yhteiskunnista, keskinäisestä riippuvuudesta ja että keskiössä on ihmiskunta ja maapallo kansallisen sulkeutumisen sijaan. Se on myös nähty vastaukseksi sotien aiheuttamiin haaksirikkoihin, kuten myös YK:n tai EU:n perustaminen.

Lauri: Arvelen, että pitkällä aikavälillä uuskonservatismi pyrkii hallitsemaan globaalia monenkeskisyyttä ja keskinäisriippuvuutta juuri turvallistamisella. Oikeistopopulismilla, saati nationalismilla, ei ole oikein tarjottavana poliittista ratkaisua ja jos olisikin, ne ovat aina herättäneet vastarintaa. Seurauksena voi olla kaaos tai tilanne, joka alkaa vaikuttaa jäätyneeltä konfliktilta.

Rauhanliikkeen mahdollisuudet avautuivat aikanaan, kun militarismi oli ajanut totaalisesti seinään.

Arja: Toivottavasti meidän ei tarvitse odottaa nyt militarismin totaalista umpikujaa.

Lauri: En usko, että enää voi käydä samoin. Yhteiskunnat ovat paljon sivistyneempiä aiempaan nähden ja se vahvistaa liberaaleja arvoja, moniarvoisuutta ja monikulttuurisuutta. Sitten ovat myös erilaiset kansainväliset verkostot. Globaali kansalaisyhteiskunta kuten talouskin ovat jo institutionalisoituneet siinä määrin, etteivät ne ole menossa minnekään.

Arja: Miten luonnehtisit hyvän ja pahan taistelua? Olisiko vastaus sen sijaan pasifismi?

Lauri: Hyvän ja pahan taistelu muistuttaa Tähtien sota -elokuvaa. Pasifismille on pahaa kaikki väkivaltaan ja alistamiseen liittyvät keinot. Hyvän ja pahan taistelussa niitä käyttävät symmetrisesti kummatkin osapuolet. Tämä on iso ero pasifismiin ja pasifismin hyväksi!

Ydin-lehden keskustelujutussa päätoimittaja Arja Alho keskustelee filosofi ja teologian tohtori Lauri Snellmanin kanssa nationalismista ja militarismista sekä niiden vaikutuksista demokratiaan. Snellmanin väitöstutkimus Helsingin  yliopistossa käsitteli pahan ongelmaa. Parhaillaan hän tutkii Uppsalan yliopistolla maailmakuvien luonnetta ja logiikkaa