Ranskassa ilmestyi sodanjälkeisinä vuosina vasemmistolibertäärinen aikakauskirja Socialisme ou Barbarie, jota julkaisi samaa nimeä itsestään käyttänyt ryhmä. Mukana oli joukko vasemmistomarxisteja ja anarkisteja, sellaisia, joita Venäjän vallankumouksen degeneroituminen ja sitä seurannut stalinismi olivat tyrmistyttäneet.

Lehden nimen julkaisijat ottivat kuuluisasta pamfletista, jonka Rosa Luxemburg kirjoitti ensimmäisen maailmansodan aikana, samana vuonna 1916, jolloin hänet vangittiin syytettynä sodanvastaisesta toiminnasta. Punainen-Rosa oli ennustanut, että ihmiskunta on tienhaarassa: valittavana on kansainvälinen sosialismi tai barbaria, johon kapitalismi ja siihen väistämättä kuuluva imperialismi johtavat. Esimakua barbariasta antoi käynnissä ollut viime vuosisadan ensimmäinen suursota, mieletön keskinäinen teurastus itä- ja länsirintaman mutaisissa juoksuhaudoissa.

Vielä paljon tuhdimman annoksen barbariaa tarjosi toinen maailmansota, jossa ihmisiä uhrattiin sodan jumalalle enemmän kuin missään aikaisemmassa aseellisessa konfliktissa. Ensimmäisessä maailmansodassa uhrit olivat suurimmaksi osaksi sotilaita (univormuun puettuja siviilejä), toisessa niitä, jotka eivät lainkaan sotineet, vaan jotka kuolivat kaupunkien terroripommituksissa tai massiivisissa karkotuksissa ja väestönsiirroissa: naisia, lapsia, vanhuksia. Kaupunkien tuhoamisessa liittoutuneet olivat akselivaltoja tehokkaampia, mikä oli ilmeinen syy siihen, ettei ilmaterroria laskettu sotarikokseksi natsijohtajat tuominneessa Nürnbergin sotarikostuomioistuimessa.

Toiseen maailmansotaan ja sitä edeltäneeseen aikaan kuului myös piirteitä, jotka osoittivat, että valistusaatteet eivät vielä olleet tunkeutuneet kovinkaan syvälle kulttuuriin tai siihen, mitä voisi paremman ilmauksen puutteessa kutsua ihmiskunnan kollektiiviseksi tajunnaksi. Kulttuurin rappiosta kertoi se, että täysin epätieteellinen hölynpöly, rotuopit, saatettiin hyväksyä johtavissa sivistyneistöpiireissä, mistä ne sitten levisivät poroporvarillisesti ajattelevaan osaan suuria massoja. Juutalaisten valitseminen natsien murhaavan vihan kohteeksi vaikuttaa yhtä mielivaltaisen järjettömältä kuin jos uhreiksi olisi valittu ne, joiden sukunimi alkaa jollakin tietyllä kirjaimella.

Saksa ei suinkaan ollut ainoa maa, jossa ihmisrotujen ja rotujen välisen hierarkian olemassaoloon uskottiin, mutta siellä seuraukset olivat kohtalokkaampia kuin muualla sen ajan ”sivistyneessä” maailmassa. Syytä ei tule etsiä mistään saksalaisten luonteesta, vaan siitä, kuinka kapitalismin tuottama lama ja imperialistinen voimapolitiikka koskettivat ensimmäisen maailmansodan hävinnyttä osapuolta.

Socialisme ou Barbarie -lehden eräässä numerossa kirjoitettiin, että Auschwitz, Gulag ja atomipommi ovat asioita, joista ei teoretisoida. Niitä vastaan taistellaan.

Kansainvälisen sosialismin ja maailmanlaajuisen barbarian tienhaara on käväissyt mielessäni viimeaikaisia uutistapahtumia ja niiden taustalla olevaa kehitystä seuratessa. Onko niin, että Lähi-idän verinen kaaos ja sen tuottama pakolaisvirta kohti Eurooppaa ovat merkkejä siitä, mikä odottaa myös tätä meidän ensimmäistä maailmaamme? Ja onko sotaisa sapelinkalistelu viemässä koko ihmiskuntaa siihen, mihin ajauduttiin kesällä 1914?

Lähi-idän tapahtumat, sodat Syyriassa ja Irakissa, barbaarisen ISISin (arabiaksi Da’esh) nousu, palestiinalaisalueiden miehitys ja jatkuva kolonisointi sekä toisaalla Ukrainan kriisi ja kilpailu Itä-Aasian herruudesta ovat epämiellyttäviä asioita kukin erikseen, mutta varsinkin yhdessä, jos liittoutumat loksahtavat paikoilleen niin kuin sata vuotta sitten. Uusi maailmansota merkitsisi Rosa Luxemburgin ennustuksen synkemmän puolen, barbarian, toteutumista maailmanlaajuisessa mitassa, ihmiskunnan rakentaman sivilisaation – ainoan tiedossa olevan – täydellistä, ei vain osittaista, tuhoa. Valoisampi vaihtoehto, kansainvälinen sosialismi, ei näytä olevan voimissaan ainakaan tällä hetkellä. Virta vie pikemminkin äärioikealle.

Mutta kuka tietää? Ehkä Hamletin isän haamu, vanha myyrä, tekee työtään maan alla ja putkahtaa yllättäen esiin kansainvälisenä, palkkatyöväen yhdistävänä vasemmistona. Sellainen demokraattinen kansanliike ei tyytyisi nykyvasemmiston tavoin vain arvostelemaan tai passiivisesti mukautumaan vallitsevaan tilanteeseen, vaan myös esittäisi positiivisen vaihtoehdon kapitalismille.

Pessimismi ja optimismi ovat lopultakin pelkkiä mielentiloja. Realistisempi asenne saattaa sisältyä mietelmään, jonka Antonio Gramsci muotoili Mussolinin vankilassa vuonna 1929: sono pessimista con l’intelligenza, ma ottimista per la volontà eli vapaasti käännettynä ”äly vie minua pessimismiin, mutta tahto optimismiin”.

Ennustaminen kannattaa unohtaa. Juutalaisuuden suuressa kommenttikokoelmassa Talmudissa huomautetaan, että ”[Jerusalemin] temppelin tuhoamisen jälkeen profetian lahja on otettu pois profeetoilta ja annettu sekopäille ja lapsille.” Sen voi ymmärtää monella tapaa.