Sirpa Kähkösestä piti tulla historioitsija. Ei tullut, mutta tuli historiasta kirjoittava kirjailija. Kähkösen kuulemat tarinat muuttuvat kaunokirjallisuudeksi ja tekevät historiasta eletyn.
Lapsuuden Kuopioon 1970-luvun alussa sijoittuvat Sirpa Kähkösen tärkeät keskustelut isoäidin kanssa. Myöhemmin lukioikäisenä rauhanmarssit ydinaseita vastaan. Vietnamin sodasta kertovat uutiskuvat palauttivat isoäidin mieliin muistoja, jotka siirtyivät Sirpalle.
− Sotakuvat saivat isoäitini kertomaan järkyttävästi sodanaikaisista pommituksista Kuopiossa. Hän oli siellä yksin vastasyntyneen poikavauvansa kanssa ja hyvin herkässä tilassa. Puutalokaupungissa ei suojaa oikein ollut.
Kähkösen mummo kertoi paljon tosielämän tarinoita ja ukki aivan mitä vaan − hän oli Kähkösen sanoin ”mieletön tarinaniskijä”.
Ehkäpä Kähkösen suvussa on kertomisen perinne, jota Sirpa Kähkönen nyt jatkaa?
− Olen elänyt ympäristössä, jossa vanhat ihmiset olivat kiinni kertomisen kulttuurissa. Sillä tavalla viihdytettiin. Eihän vanhemmilla ihmisillä juurikaan ollut lapsuudessaan radioita tai muita. Mutta suullisen kertomisen tapa oli.
− Oman tyttäreni kohdalla olen huomannut, ettei samanlaista kertomisen perinnettä ole. Me menimme lapsina pimeään kellariin ja kerroimme toisillemme kummitustarinoita, Kähkönen lisää.
Kähkösen lapsuudenkodin vasemmistolaisuus tulee sukupolvien takaa. Monessa pohjois-savolaisessa perheessä yhdistyi uskonto ja politiikka. Tiukassa elämässä aatteellis-uskonnollinen kattila keitti lapsista periaatteellisia, tulisieluisia ja oikeudenmukaisuuden janoisia.
Kaikista ei suinkaan tullut punikkeja eikä edes vasemmistolaisia mutta palavia tyyppejä kuitenkin.
− Ukkini oli kansalaissodan aikaan 14-vuotias. Hän oli Tammisaaren vankilassa myöhemmin yli seitsemän vuotta, parhaat miehuusvuotensa. Sitten tuli vielä sodanaikainen palvelus, Kähkönen kertaa.
Jo 1920-luvulla maanpetokselliseksi toiminnaksi katsottiin se, että meni Neuvostoliittoon punaupseerikouluun. Myöhemmin tulivat kommunistilait. Ajat olivat kovat aatteeltaan vasemmistolaisille. Ajasta ja isoisänsä vaiheista Kähkönen kertoo tietokirjassaan [kursv.] Vihan ja rakkauden liekit.
− Tammisaaren Dragsvikin vankila oli oikea Baabelin torni. Monta asiaa ukki joutui kätkemään ja salassa suremaan. Hänen veljensä menehtyminen Neuvostoliitossa ja nuoruusaikaisen rakastettunsa katoaminen ja kuolema siellä, ovat olleet hänelle raskaita asioita.
Kähkönen toteaa, että kommunistit kyllä keskustelivat Stalinin vainoista ja niistä oli tietoa jo silloin, kun pahin vaihe vuonna 1937 oli menossa. Se söi aatteelta pohjaa. Täydellinen hulluus oli tekeillä.
− Kun ihmiset menivät sinne sodan jälkeen etsimään omaisiaan eikä heitä löytynyt, ymmärrettiin, etteivät kaikki voineet olla pahantekijöitä.
Neuvostoliiton hajoaminen ja vasemmiston kannatuksen alamäki olisi luultavasti ollut Kähkösen ukille kova paikka. Hän kuoli vuonna 1971 juuri taistolaisuuden vahvan nousun aikoihin. Vaikka Kähkönen oli tuolloin lapsi, aika jätti häneen jälkensä.
− Ukin aate oli sementoitunut Tammisaaressa ja vielä sen päälle sodassa. En tiedä miten hänen elämänsä perustukset olisivat huojuneet, jos hän olisi joutunut sen kokemaan.
Kommunistinen liike saattoi tuolloin ottaa osansa nuorison levottomuudesta ja liikehdinnästä. Se oli molemminpuolista: nuoriso etsi ja jotkut löysivät.
− Minä kasvoin aikuiseksi toisenlaisessa todellisuudessa ja se aiheutti ulkopuolisuutta. Lapsena, kun on oppinut jonkun ajattelutavan ja sitten myöhemmin tutkii sitä pohjia myöten, kasvaa paljon henkisesti. Taiteen tekemiselle siitä oli hyötyä, Kähkönen toteaa.
Aatteellisuuden ymmärtämiselle Kähkösen oma perhehistoria on antanut ehkä eniten.
− Ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet minkään aatteen kannattajia, eivät voi käsittää aatteellisuuden ulottuvuuksia. Mitä on tuntea, kokea ja nähdä.
Kähkösestä piti tulla historioitsija. Koska häntä kiinnosti juuri ihminen, tutkimuksessa ei kuitenkaan tuntunut olevan sen kokoista paikkaa. Kaunokirjallisuuden kautta oli mahdollista tutkia suurten poliittisten linjausten näkymistä ihmisten elämässä.
Kiinnostus juuri sotahistoriaan ja vielä erityisesti siviilien kohtaloihin juontuu sekin Kähkösen perhetaustasta.
− Minulla on vahva tarve selvittää poliittisen historian ja ihmisen välistä leikkauspistettä. Minulle tyypillinen tapa kirjoittaa on ehdoton pidättäytyminen siviileihin.
Kähkösen teos Neidonkenkä käsittelee esimerkiksi sotavankien kohtaloa syvällä kotirintamalla. Kähkönen toteaa, että uuden sotahistorian aallon myötä on nähty tärkeäksi kuvata myös sota-ajan eettistä puolta. Sitä, mitä ihmiset voivat tehdä toisilleen, paitsi pahaa myös hyvää, vaikka sota asettaa tiukan toimintarajan.
Myös tämänvuotisen Kansallisen veteraanipäivän teemassa ja haastatteluissa tuli esille jonkinlainen muutos suhteessamme sotaan.
− Ylen uutisissa haastateltiin veteraania, joka vältteli sankaruutta. Nuorena miehenä sotaan vain piti mennä. Pohdin kerran vastaavanlaisessa tilaisuudessa, mikä jää nuorelta mieheltä sotaan? Viattomuus jää. Eräs veteraani tuli minulle puhumaan, kuinka pahan näkemisen kokemus jättää taakseen nuoren pojan.
Meneillään on jatkuvan tulemisen tila: miten siviilien kokemus kuvataan ja miten naisten, pienten poikien ja vanhojen miesten kokemuksista tulee yhteisiä.
− Teen kunniaa niille sukupolville, jotka ovat kestäneet sodan ja eläneet monella tapaa rikkonaisessa yhteiskunnassa. Juuri sodan ylisukupolvisuudesta on puhuttava.
− Ylisukupolvisuus selittää vahvaa autoritaarisuuden ja väkivallan taakkaamme. Autoritaarisuutta on se, että meille aina toistuvasti esitetään, ettei ole vaihtoehtoja, Kähkönen lisää.
Vasemmistolaisuuden pohjan pettäminen 1990-luvun alussa on jättänyt Suomeen valtavan aatteellisuuden kokemusaukon, joka näkyy janona ja nälkänä. Kähkönen oli mukana Lahdessa, Fellmannin pellolla huhtikuun lopussa järjestetyssä performanssissa.
− Oli koskettavaa nähdä, millä valtavalla alttiudella ihmiset heittäytyivät esitykseen. Kun kuulin vanhojen miesten huutavan äitiä, ajattelin, että ihmisillä on jotain suurta taakkaa kannettavanaan, ja että se voi liittyä aatteelliseen muutokseen. Ettei ole kotia. Mutta mistä se löytyy?
Keskustelun lopputulemana voisi olla se, ettei vanhoja perinteitä tarvitse romuttaa. Kähkönen huomauttaa, että historialta voi kysyä aina uusia kysymyksiä.
Kirjoittaja on Ytimen päätoimittaja