Puolan ”liberaali” oppositio kertoo taistelevansa demokratian puolesta, mutta todellisuudessa sen ero valtapuolue PiS:ään on väitettyä vähäisempi. Polarisaatiosta irti pääsemiseen vaaditaankin aitojen demokraattisten arvojen ja mielikuvituksen elpymistä.

Heinäkuun 12. päivänä Laki ja oikeus (PiS) -puolueen ehdokas Andrzej Duda valittiin toiselle presidenttikaudelleen. Hän sai toisella kierroksella 51 prosenttia äänistä ja voitti täpärästi Rafał Trzaskowskin, jota tukenut Kansalaiskoalitio-vaaliliitto (KO) on tuonut yhteen niin sanotun ”demokraattisen opposition” liberaaliksi kutsutun siiven vuosina 2007–2015 päähallituspuolueena toimineen Kansalaisfoorumin (PO) johdolla. Äänestysaktiivisuus nousi ennätykselliseen 68 prosenttiin ja Duda sai yhteensä lähes 10,5 miljoonaa ääntä.

Vaalitulos merkitsi puheenjohtaja Jarosław Kaczyńskin takapenkiltä käsin ohjaamalle PiS:lle kuudetta perättäistä voittoa, jota edelsivät vuoden 2015 presidentti- ja parlamenttivaalit, vuoden 2018 paikallisvaalit sekä vuoden 2019 EU- ja parlamenttivaalit. Tämänkertainen voitto lujitti entisestään PiS:n ”illiberaalia” hallintoa, mutta pääasiassa äärimmäisen tasaisen äänijakauman takia sitä pidetään myös todisteena Puolan dramaattisesta poliittisesta kahtiajakautumisesta.

Media ja politiikan kommentaattorit yrittävät hahmottaa PiS:n menestystä, politiikkaa ja linjauksia pääasiassa kahdella eri tavalla. Ulkomailla Suomi mukaan lukien (mutta ei niinkään Puolassa) tulkintoja tehdään katselemalla tilannetta Unkarin ”orbanismin” linssin läpi. Vaikka monet PiS:n peliliikkeistä oli lainattu Viktor Orbánilta, sillä ei kuitenkaan ole keinoja kaapata demokraattista järjestelmää kokonaan itselleen, sillä se ei voi muuttaa perustuslakia ilman määräenemmistöä parlamentin alahuoneessa ja opposition ollessa enemmistössä ylähuoneessa. Lisäksi kansalaisyhteiskunta tekee edelleen voimakasta vastarintaa, mistä ovat todisteena suurmielenosoitukset naisten oikeuksien (viimeisimpänä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskevan Istanbulin sopimuksen) sekä oikeuslaitoksen riippumattomuuden puolesta.

Toinen, kiinnostavampi kehystys on lähtöisin Puolan ”liberaalista” mediasta, minkä lisäksi sitä toistetaan usein ulkomailla. Se ottaa huomioon, että Puolan tilannetta ei ole vielä ratkaistu, ja kuvaa sitä tämän takia apokalyptisin sanankääntein ”taisteluksi demokratiasta”. Tässä narratiivissa vuoden 2020 presidentinvaalit olivat uusi yhteenotto kahden radikaalilla tavalla vastakkaisen leirin, ”demokratian vastaisen” hallituksen sekä ”demokratiaa kannattavan” opposition välillä.

Siitä huolimatta, että oppositiopolitiikko presidenttinä auttaisi hillitsemään PiS:n yrityksiä hamuta koko ajan lisää valtaa, tällainen polarisoiva narratiivi on parhaimmillaankin vaillinainen ja pahimmillaan harhaanjohtava sekä vahingollinen. Vaikka PiS on epäilemättä uhka Puolan demokraattisille instituutioille ja oikeusvaltiolle, myös kertomukseen maan jakautumisesta kahteen vastakkaiseen leiriin liittyy vaaroja. Tämä narratiivi heijastelee politiikan kahtiajakoa, mutta myös voimistaa sosiaalista kahtiajakoa sekä rajoittaa kykyämme kuvitella poliittisia vaihtoehtoja, erityisesti sellaisia, jotka perustuvat aidosti demokraattisille lähtökohdille.

Hallitseva narratiivi esittää kaksi ryhmittymää (”illiberaalin” PiS:n ja ”demokraattisen” KO:n) pohjimmiltaan erilaisina, vaikka ideologiselta ytimeltään ne ovat hämmästyttävän samanlaisia. Se antaa tilanteesta mustavalkoisen kuvan, jossa hyvät voi selkeästi erottaa pahoista, mutta se, kummat ovat kumpia, riippuu pelkästään tarkastelupisteestä. Lisäksi se esittää, että vaihtoehtoja ei ole, ja näin kiristää sekä PiS:n että KO:n itselleen vieraiksi kokevia asettumaan jomman kumman puolelle.

Vaikka demokratiataistelu-narratiivi perustuu vahvaan kontrastiin ”demokratiavastaisen” PiS:n ja ”demokraattisen” KO:n välillä, osapuolten väliset erot ovat paljon tätä vähäisemmät. PiS ei selvästikään kunnioita oikeusvaltiota ja liberaalin demokratian instituutioita ja pitää niitä vähemmän tärkeinä kuin ”kansakunnan etua”, joka taas muistuttaa silmiinpistävästi puolueen ja sen liittolaisten etua. Tätä taustaa vasten KO vaikuttaa tarjoavan toivon pilkahduksen demokratian palauttamisesta.

Tämä sympaattinen tulkinta jättää kuitenkin huomiotta, että juuri PO:n johtama hallitus sekaantui ensimmäisenä perustuslakituomioistuimen kokoonpanoon. Ennen vuoden 2015 vaaleja tuomioistuimeen nimitettiin ennenaikaisesti joukko väistyvää hallitusta kannattavia tuomareita, jotta PO:n vaikutusvalta olisi PiS:n voittaessa turvattu. Siitä huolimatta, että PiS on vienyt oikeusistuinten kaltaisten instituutioiden kaappaamisen äärimmäisyyksiin, nykyinen ”demokraattinen” oppositio siis tarjosi ennakkotapauksen niiden politisoimisesta.

PiS ja KO eroavat jossain määrin toisistaan suhteessaan oikeusvaltioon ja liberaalin demokratian instituutioihin, mutta instituutiot ovat vain yksi osa kukoistavaa demokratiaa. Toinen elintärkeä elementti ovat demokraattiset ihanteet, kuten tasa-arvo, osallisuus sekä vähemmistöjen oikeuksien suojeleminen. Näistä ihanteista välittämättä PiS ottaa jatkuvasti maalitaulukseen haavoittuvassa asemassa olevat vähemmistöt – muslimiturvapaikanhakijat, juutalaiset ja seksuaalivähemmistöt.

PiS:n ja Ko:n välinen ero tasa-arvon ja vähemmistöjen oikeuksien tukemisen suhteen on kuitenkin häilyvämpi kuin demokratiataistelu-narratiivi antaa ymmärtää. Esimerkkejä tästä on monia, kuten KO:n konservatiivinen kanta lisääntymisoikeuksiin, mutta käytetään viimeaikaista tapausta: Duda rakensi presidenttikampanjansa sateenkaariyhteisön oikeuksien vastustamisen ympärille sekä demonisoi vastustajaansa esittämällä hänet sen vannoutuneena puolustajana. Seksuaalivähemmistöjen liittolaisena esiintynyt Trzaskowski vastasi ilmoittamalla vastustavansa adoption sallimista samansukupuolisille pareille, mutta kannattavansa heidän oikeuttaan rekisteröityihin parisuhteisiin (ei avioliittoon). Avioliitto- ja adoptio-oikeuden kieltäminen seksuaalisen suuntautumisen perusteella on kaukana kaikkia koskevasta tasa-arvosta ja siten ristiriidassa ”liberaalin” opposition aidosti demokraattisena vaihtoehtona esittävän narratiivin kanssa.

Demokratiataistelu-narratiivi ei pelkästään esitä PiS:ää ja KO:ta kahtena perustavanlaatuisesti erilaisena leirinä, mutta myös toisilleen vastakkaisina absoluuttisena hyvänä ja pahana. Tämä dualistinen jako ulotetaan myös puolueiden äänestäjiin, mikä pahentaa olemassaolevaa sosiaalista polarisaatiota. On tärkeä huomata, että molemmat osapuolet levittelevät tällaisia visioita, joiden mukaan ne itse ovat ”sankareita” ja vastustajat ”pahiksia”.

PiS on rakentanut menestyksensä identiteettipolitiikan eli nationalismin ja ”elitismin vastustamisen” ympärille. Sille tyypillisellä populistisella tavalla se on asettanut vastakkain ”aidot puolalaiset” (jotka määritellään yleensä konservatiivisiksi, katolisiksi ja isänmaallisiksi, mutta myös 1990-luvun taloudellisen siirtymävaiheen köyhdyttämiksi) sekä vuoden 1989 pyöreän pöydän keskusteluista lähtien maata johtaneen poliittisen eliitin ja ”huonommat” (ei kyllin konservatiiviset, katoliset ja isänmaalliset) puolalaiset. Tätä yksinkertaistavaa näkemystä oikeamielisestä enemmistöstä ja väärämielisestä vähemmistöstä on sittemmin kaupiteltu ”kansallisessa mediassa” eli julkisomisteisilla TV- ja radiokanavilla, jotka PiS vuonna 2015 kaappasi itselleen ja politisoi.

KO ja sitä tukeva ”liberaali” media rypevät omalta osaltaan samantyyppisessä dualistisessa ajattelussa. Tällaisen kehyksen sisällä PiS:n vaalivoitot näyttäytyvät illiberalismin voittona demokratiasta, konservatismin voittona liberalismista, takapajuisuuden voittona valistuksesta sekä ennakkoluuloisuuden voittona suvaitsevaisuudesta – lyhyesti sanottuna pahan voittona hyvästä. Tämä moraalinen jako esitetään puolestaan jakautumisena edistyksellisiin, aloitekykyisiin, koulutettuihin, hyvin toimeentuleviin ja enenevässä määrin maallistuneihin ”liberaaleihin” sekä taantumukselliseen, laiskaan, kehittymättömään, köyhään ja anti-intellektuelliin ”takapajulaan”, joka haikailee autoritaarisen valtion ja kirkon instituutioiden valvontaa. Tällaiset näkemykset eivät auta rakentamaan siltoja jakautuneessa yhteiskunnassa, minkä lisäksi ne vähentävät ymmärrystä äänestäjien toiveista ja käyttäytymisestä.

Monille äänestäjille valinnassa ei ole kyse absoluuttisesta hyvästä ja pahasta, vaan niiden sijaan pienemmästä pahasta. Tämän vuoden vaaleissa ääni Trzaskowskille ei välttämättä tarkoittanut tukea hänen ja KO:n edustamille puolikonservatiivisille arvoille, vaan ehkä Dudan ja PiS:n omaksuman homofobian, rasismin ja antisemitismin vastustamista. Ja päinvastoin: ääni Dudalle ei välttämättä tarkoita tukea PiS:n identiteettipolitiikalle vaan sen sijaan vastalausetta PO:n kahdeksanvuotisen valtakauden uusliberalismille ja prekarisaatiolle.

Demokratiataistelu-narratiivi peittää alleen sen, että se, mikä kamppailussa on panoksena, ei todellisuudessa ole demokratiaa laisinkaan. Pelikentän rajaaminen kahteen poliittiseen voimaan, jotka esitetään absoluuttisena hyvänä ja pahana mutta joiden lähde on samassa oikeistolaisessa ideologiassa, ei sovi yhteen toimivan demokratian kannalta välttämättömän moniarvoisuuden kanssa. PiS ja Kansalaiskoalition alkuunpanija PO pyrkivätkin kaappaamaan itselleen Puolan poliittisen kentän ja jakamaan sen keskenään.

Nämä kaksi puoluetta ovat keskenään symbioottisia ja toisistaan riippuvaisia. PiS on luonut itsestään kuvan, jonka mukaan se puolustaa ”kansaa”, sen taloudellisia etuja ja konservatiivisia arvoja otaksuttavasti liberaalilta ja kosmopoliittiselta oppositio-eliitiltä. Oppositio on puolestaan rakentanut identiteettinsä ”anti-PiS”:nä olemisen ja ohjelmansa PiS:n vallasta poistamisen varaan. Itsenäisten, kaukonäköisten ideoiden kehittämisen sijaan KO siis torjuu kaiken, mitä PiS tekee, sekä edustaa paluuta ”normaaliin”, jonka se ymmärtää taloudellisesti uusliberaaliksi ja kulttuurillisesti konservatiiviseksi status quoksi.

Monille äänestäjille tämä näennäisvalinta ei kuitenkaan yksinkertaisesti kelpaa. Selkein esimerkki tästä oli presidentinvaalien ensimmäinen kierros, jolloin 14 prosenttia äänesti Szymon Hołowniaa – sitoutumatonta ehdokasta, jonka näkemyksiä voi kuvata yhdistelmäksi kristillisdemokratiaa ja vihreitä arvoja – ja, ikävä kyllä, seitsemän prosenttia äänesti äärioikeistolaista Krzysztof Bosakia. Sen sijaan vasemmistolainen Robert Biedroń, joka ainoana ehdokkaana asettui täysin naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien taakse, sai vain kahden prosentin ääniosuuden.

Tällaiset tulokset antavat osviittaa siitä, kuinka laajoja haitallisia vaikutuksia demokratiataistelu-narratiivilla on ollut demokraattisille mahdollisuuksille Puolassa. Se rajoittaa mielikuvituksen näköpiiriä sekä estää maata liikkumasta PiS:n ja KO:n sisustamasta oikeistolaisesta, konservatiivisesta ja pinnallisesti demokraattisesta hiekkalaatikosta sellaiseen demokratiaan, joka ottaisi moniarvoisuuden, tasa-arvon ja vähemmistöjen oikeudet aidosti omakseen. Samalla kun tämä dualistinen narratiivi onnistuu kiristämään vasemmiston mahdollisia kannattajia antamaan äänensä ”pienemmälle pahalle” (mikä ehkä selittää Biedrońin heikon tuloksen), se antaa luonnostaan demokratiavastaiselle äärioikeistolle mahdollisuuden kukoistaa tarjoamalla todisteita demokratian ongelmista.

PiS:n poistaminen vallasta ei siis riitä voittamaan tämänhetkistä demokratian pahoinvointia Puolassa. Sen sijaan tarvitaan demokraattisen mielikuvituksen, ihanteiden ja arvojen elpymistä, mikä herättäisi henkiin uudistuneen vision maan tulevaisuudesta. Hienostuneempi sekä vähemmän polarisoivalla kielellä ilmaistu ymmärrys nykytilanteesta on välttämätön ensiaskel tämän muutoksen aikaansaamiseksi.

 

Käännös: Eero Suoranta.