Kuulin ensimmäisen kerran rauhankasvatuksesta viime kesänä. Tiesin jo, mitä ”rauha” ja ”kasvatus” erikseen tarkoittavat, mutta en tiennyt, että myös niiden yhdistelmä on olemassa. Nyt, kun termi on minulle jo tutumpi, tuntuu ainoastaan luonnolliselta, että ne yhdistyvät samaan sanaan.

Ensimmäinen ajatukseni rauhankasvatuksesta oli, että se liittyy varmasti jotenkin kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Tai ehkä rauhankasvatus on jotakin, mitä hipit opettavat koulussa (meillä kaikilla on ennakkoluulomme). Termi herätti useita kysymyksiä: Tarkoittaako rauhankasvatus historian ja nykypäivän konfliktien ja sotien käsittelyä? Tarkoitetaanko rauhalla täydellistä konfliktittomuutta? Vai onko rauhankasvatus enemmänkin konfliktien ratkomisen ja vertaissovittelun taitojen oppimista?

Toimin kuten kaikki, joilla on pääsy internettiin, ja googlasin ”rauhankasvatus”. Jo ennen hakutulosten näkemistä hakukone ehdotti sellaisia hakusanoja kuin “rauhankasvatus Afrikassa”, “rauhankasvatus Nigeriassa, Keniassa, Libanonissa, Kolumbiassa, Filippiineillä, Pakistanissa, Intiassa”. Voit kuvitella, millaisia kuvia haku tuotti.

Lopulta minulla oli vain entistä enemmän kysymyksiä: Jos rauhankasvatuksessa on kyse demokratiasta ja ihmisoikeuksista, kenen etuoikeutettuun määritelmään niistä rauhankasvatus perustuu? Kenen arvot ja elämäntavat olemme hyväksyneet universaaleina?

Kuten monien globaalien yhteiskunnallisten kysymysten kohdalla, myös rauhankasvatuksessa globaalin pohjoisen ääni ja niin kutsuttu ”länsi” vaikuttavat olevan etuoikeutetussa asemassa globaaliin etelään ja ”itään” verrattuna. Ihmiset globaalissa etelässä ja “idässä” – joilla on samanlainen tausta kuin minulla ja jotka näyttävät samalta kuin minä – ovat vain pelastamisen kohteita.

Rauhankasvattajina meidän on mietittävä, kuinka itserefleksiivisiä olemme omissa käytännöissämme. Tunnistammeko oman etuoikeutetun asemamme yhteiskunnassa ja työssämme? Onko tuottamamme kasvatus kriittistä ja antikolonialistista vai yksinkertaisesti vain kolonialistisen kulttuurin jatke?

Suoraan sanottuna: valkoisen pelastajan kompleksi pitää tunnustaa ja siihen pitää puuttua. Vaikka kuinka haluaisimme ajatella olevamme hyviä ihmisiä, valkoisuus ja rasismi ovat niin syvällä rakenteissa ja yhteiskunnassamme, että emme välttämättä tunnista omia ennakkoluulojamme ilman jatkuvaa ja tiedostavaa itsereflektiota.

En vieläkään täysin tiedä, mitä rauhankasvatus tarkoittaa. Tiedän kuitenkin, että itselleni rauhankasvattajana oikea yhteiskunnallinen muutos alkaa siitä, että katsomme itseämme kriittisesti peiliin.

Kirjoittaja on Rauhankasvatusinstituutin yhdenvertaisuuteen ja rasisminvastaiseen työhön erikoistunut koulutussuunnittelija.