Antiikin ajan Kreikan historiaa kerrotaan usein sotien ja konfliktien kautta. Kaupunkivaltioiden välinen kilpailu synnytti sotia, mutta rauhaa arvostettiin ja siihen myös pyrittiin.
Kunnianhimoisten ja kasvunhaluisten Spartan ja Ateenan välisissä konflikteissa viidennellä vuosisadalla eaa. panoksena oli ei enempää eikä vähempää kuin täysi ylivoima-asema muihin nähden. Näiden kahden superkaupungin vihanpidon myötä konfliktit muuttuivat laajemmiksi ja vaativat yhä suurempia sotavoimia.
Kreikkaa yhdistävää panhellenismin ajatusta ei vielä tunnettu. Kaupunkivaltiot toimivat omina yksikköinään ja ajoivat omaa etuaan. Kunniantunto, muita kohtaan tunnettu epäluulo ja kasvava kauna olivat usein riittävä syy lähteä sotimaan. Myös talous antoi syyn hyökkäykseen. Ryöstöretket olivat keino hankkia varallisuutta aikana, jolloin valtiot elivät kädestä suuhun, eikä niillä ollut talouspolitiikkaa. Vaurautta ja valtaa saattoi hankkia esimerkiksi koloniasoimalla muita kaupunkivaltioita.
Mutta pitivätkö kreikkalaiset sotaa ihmiselämään kuuluvana itsestäänselvyytenä? Vallitsiko kaupunkivaltioissa koston ja taistelun kulttuuri, johon sota kuului luonnollisena osana? Vai löytyykö sotien keskeltä myös niitä, jotka ajattelivat toisin?
Homeroksen Ilias, eeppinen sotaruno, levisi Kreikassa runonlaulajien esityksinä tiettävästi jo 700-luvulla eaa. Ilias kuvaa sodan menetyksiä, julmuuksia ja kaaosta sekä kuilua siviilielämän ja sotilaselämän välillä. Henkilökohtaisesta loukkauksesta alkaneeseen sotaan sekaantuvat lopulta myös jumalat. Se kuvaa, kuinka rauha vaatii uhrauksia, mutta myös nöyrtymistä. Ilias on Kreikan vanhin tunnettu kirjallinen teos, ja on merkittävää, että se käsittelee nimenomaan sodan ja rauhan problematiikkaa.
Sota, sotilaat ja taistelukohtaukset olivat myös keramiikkamaalareiden suosikkikuvastoa. Lähes ensimmäiset ihmisiä kuvaavat maalaukset esittävät marssivia sotilaita. Maalausten kehittyessä yhä taiteellisemmiksi 500–300-luvuilla eaa. sotakuvaston tunnelataus muuttuu intensiivisemmäksi. Monissa maalauksissa kuvataan haavoittunut sotilas ryömimässä kauhuissaan pois taistelun keskeltä. Kuvastossa toistuu myös kaatunut sotilas, jonka ympärillä taistelu ruumiista välittämättä jatkuu. Sodan julmat realiteetit olivat hyvin keramiikkamaalarien tiedossa.
Sodan ja rauhan teemojen kannalta erityisesti 400-luku eaa. on mielenkiintoinen. Vuosisadan aluksi Ateenan kaupunkivaltio joutui torjumaan persialaisten hyökkäyksiä niin maalla kuin merelläkin. Voitto Persiasta nosti Ateenan itsetunnon. Kasvava kansallistunto johti toisaalta demokratian kehittymiseen, mutta ykkösasema ei suosi kompromisseja. Sekä Ateena että Sparta pyrkivät kumpikin hallitsevaan asemaan hinnalla millä hyvänsä.
Vuonna 460 eaa. Ateenan ja Spartan välille syttynyt Peloponnesolaissota oli siihenastisista sodista merkittävin. Sodan ensimmäinen vaihe päättyi vuosikymmenen mittaisen tuhon jälkeen epäselvään tilanteeseen. Taistelujen taukoaminen oli kuitenkin suuri ilonaihe ja aikalaiskirjoittaja kuvaa ihmisten juhlineen sodan päättymistä nauraen ääneen kaduilla. Rauha kaupunkivaltioiden välillä ei kuitenkaan pitänyt ja vuonna 431 eaa. syttyi sodan toinen vaihe.
Yksi tunnetuimmista sotakriitikoista on ateenalainen näytelmäkirjailija Aristofanes. Hän kirjoitti Peloponnesolaissotien aikaan ainakin 44 näytelmää, jotka kaikki käsittelevät enemmän tai vähemmän sodan vaikutusta ihmisiin.
Aristofanes ei kuitenkaan ollut puhdas rauhanaktivisti, vaikka oikeudentunto on vahvasti läsnä hänen näytelmissään. Komedioiden tarkoitus oli ennen kaikkea viihdyttää, eikä yleisön kansallismielisyyttä sopinut siksi liikaa kyseenalaistaa.
Kannattaa myös muistaa, että Ateenan ja Spartan sodat kestivät yli neljä vuosikymmentä ja välissä ollut rauha piti vain reilut 10 vuotta. Sotilaan identiteetti oli tärkeä osa ateenalaisuutta, ja kaupungin teatteriyleisö koostui luultavasti suurimmaksi osaksi miehistä, jotka olivat omakohtaisesti kokeneet sodan tai ainakin saaneet sotilaskoulutusta. Vuosien 500–300 eaa. välissä Ateenan kaupunkivaltio oli mukana sodissa yli sadan vuoden ajan.
Runoilijat ja näytelmien kirjoittajat saattoivat kuitenkin olla yhteisön omatunnon ja huolten äänitorvia. Näytelmissä oli mahdollista esittää sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät kuuluneet poliittiseen keskusteluun. Aristofaneen Lysistratessa rauha saadaan aikaan, kun naiset ryhtyvät rakkauslakkoon. Pragmaattinen ratkaisu, jolla vältettiin paljon monimutkaisempi ideologinen keskustelu sodan tarpeellisuudesta.
Sodan ja rauhan aiheet olivat läsnä monella tavalla ateenalaisten arjessa. Taistelukohtaukset kuuluivat lähes kaikkiin taidemuotoihin. Julkisten paikkojen hautamuistomerkeissä ylistettiin sodassa kaatuneita sankareita. Runoesitysten, näytelmien sekä keramiikka- ja seinämaalausten kautta aihe kuului myös niille kaupungin asukkaille, joilla ei ollut äänioikeutta eikä siten roolia poliittisessa päätöksenteossa. Näitä olivat naiset, lapset, vähävaraiset, orjat ja ne vapaat miehet, jotka eivät olleet syntyperäisiä ateenalaisia.
Päätökset sodasta ja rauhasta tehtiin Ateenassa Pnyksin kukkulan rinteessä, jonne saapui arviolta 2000–3000 miestä. Demokratiastaan ylpeän Ateenan poliitikot olivat 400-luvulla eaa. merkittäviä puhujia. Niillä kerättiin kannattajia, ja taito argumentoida oli ainoa tapa kartuttaa valtaa.
Kaupungissa toimivat poliitikot valittiin äänestyksellä, mutta kaupungin ulkopuolella voimakkaat kenraalit nauttivat vähintään samantasoista vaikutusvaltaa ja arvostusta. Kaupunkipoliitikkojen ja kenraalien yhteistyö oli osa poliittista taktikointia, joka ehkä rajoitti voimakkaimpia sotaa vastustavia mielipiteitä poliittisissa debateissa.
Sodan ja rauhan kysymykset olivat kuitenkin poliittisen puheen keskiössä. Poliittisia vastustajia nimitettiin milloin pelkureiksi, milloin väkivaltaisiksi sotahulluiksi. Osan poliitikoista tiedetään puhuneen sodankäyntiä vastaan. Perusteltua, rauhaa itseisarvona puolustavaa puheenvuoroa ei kuitenkaan ole säilynyt.
Sodan vaikutusta siviileihin ei vähätelty. Sotilaiden perheet, eli vanhemmat, puolisot ja lapset tunnustettiin sodan uhreiksi. Suojeltavat kerättiin vaihtelevalla menestyksellä kaupunkien muurien sisälle turvaan. Tästä huolimatta massamurhiin johtaneita hyökkäyksiä tapahtui ja säälimättömät piiritykset päättyivät täystuhoon.
Minkäänlaista sotatuomioistuinta ei ollut. Sodan ylilyöntejä ei hyväksytty, mutta niistä ei rangaistu. Kostomurha sotilastoverin kuoleman vuoksi oli ymmärrettävää, vaikka sodan ulkopuolella verikosto ei ollut yleistä.
Uskonto ei kuitenkaan sisältänyt minkäänlaista moraalista teologiaa, joka velvoittaisi pyrkimään rauhaan tai välttämään tappamista.
Laki antoi 400-luvulla eaa. monia keinoja pyrkiä rauhaan ja hillitä taisteluja. Sovittiin tulitauoista, jotta molemmat osapuolet saattoivat hakea kaatuneet sotilaansa pois sotatantereelta. Haavoittuneiden sotilaiden hoidosta on jäänyt vain vähän todisteita, mutta tiettävästi haavoittunutta sotilasta kunnioitettiin, eikä hoitoa ainakaan estetty.
Toisaalta haavoittuneena palannutta sotilasta saatettiin kotona hyljeksiä, sillä kuolemaa taistelukentällä myös glorifioitiin propagandatarkoituksessa. Kuvauksia sodan henkisesti raunioittamista sotilaista löytyy, joten väkivallan mieltä vaurioittava vaikutus tunnettiin.
Sodan sääntöihin kuului, että rauhanneuvottelupyyntöä ei saanut jättää huomiotta. Diplomaatit oli otettava vastaan. Antautuneen osapuolen nöyryyttämistä pidettiin tarpeettomana. Vuosien 435 ja 404 Kreikassa solmittiin yli 50 eri mittaista rauhansopimusta ja tulitaukoa. Vankienvaihto saattoi kuulua rauhansopimuksen ehtoihin. Tietyissä tapauksissa laajan ja tuhoisan taistelun välttämiseksi saatettiin sopia mies miestä vastaan ottelusta, johon osallistui vain muutama sotilas.
Uskonto rajoitti myös sodankäyntiä. Kreikkalaiset harjoittivat samaa uskontoa ja palvoivat samoja jumalia. Sodissa kaikille yhteiset pyhät paikat suljettiin taistelujen ulkopuolelle. Temppeleissä toimivia pappeja ei sotkettu sodankäyntiin. Eri kaupunkien uskonnollisia juhlia kunnioitettiin ja rituaalit edelsivät sotaa.
Uskonto ei kuitenkaan sisältänyt minkäänlaista moraalista teologiaa, joka velvoittaisi pyrkimään rauhaan tai välttämään tappamista. Olihan yksi jumalista sotaisa Ares, joka tosin lähes aina kuvataan negatiivisessa valossa.
Vaikka sotia riitti, monet kaupunkivaltiot onnistuivat monen vuosisadan ajan pysymään konfliktien ulkopuolella. Pienet, vain muutaman tuhannen asukkaan kaupunkivaltiot saattoivat taata turvallisuutensa pysymällä puolueettomina isompien riidoissa. Kaupunki saattoi myös ostaa itsensä vapaaksi sodankäynnistä ja siten välttyä menettämästä miehiä sotilaina isompien valtioiden kiistoissa.
Ajatus yleisestä, kaikkia kaupunkivaltioita sitovasta rauhansopimuksesta syntyi vasta 370-luvulla eaa. Voitettuaan Spartan meritaistelussa vuonna 375 eaa. Ateena perusti kultin rauhaa edustavan Eirene-jumalattaren ympärille. Optimismia tai sitoutumista rauhan jumalattaren palvontaan ei kuitenkaan palkittu. Kaikkia sitovaan rauhansopimukseen pyrittiin kerta toisensa jälkeen, mutta rauha piti aina vain siihen asti, kunnes sodassa nähtiin enemmän voitettavaa.
Lopulta sodat tulivat niin kalliiksi ja sisäpoliittiset ongelmat kasvoivat niin suuriksi, että puolustusmahdollisuus Kreikan ulkopuolelta, erityisesti idästä tulevaa uhkaa vastaan pieneni merkittävästi. Panhelleenisyyden ideologia levisikin vasta, kun oli tarpeen järjestäytyä sotaan yhteistä vihollista, jälleen kerran hyökkääviä persialaisia vastaan.