Yhdysvaltain vaalit hämmensivät. Hillary Clintonin voittoa oltiin pedattu pitkään. Mieleeni tuli syksy 2008, jolloin olin postdoc-tutkijana Chicagossa. Luin politiikan teoriaa professorini Ernesto Laclaun kanssa Northwestern-yliopistossa ja ymmärsin Barack Obamaa täysin. Hän rinnasti erilaisia poliittisia vaatimuksia, eri ryhmät olivat innoissaan värväämässä Obamalle kannattajia. John McCain ja Sarah Palin olivat sivuosassa – vaikka Palin oli monelle uhka, Obama oli toivon symboli.
Olin myös Ydin-lehden päätoimittaja. Lehden kannessa luki “lama”, mistä sain kritiikkiä, sillä määritelmällisesti emme Suomessa olleet lamaa lähelläkään. Silti lama horisontissa Obama-numeron kannessa on yhä vahva metafora.
Kun Yhdysvalloissa pankit veivät asuntoja, meillä Suomessa lainan saaminen vaikeutui. Taloudellisesti USA:ssa elettiin pimeää aikaa, johon Obama toi valoa. Ensimmäinen musta presidenttiehdokas oli voittanut politiikan konkarin ja poliittisen dynastian jäsenen esivaaleissa. Hän innosti, vakuutti tuoreella tavalla ja pääsi presidentiksi.
Toivo tuli ja toivo meni. Jotain uudistuksia saatiin läpi, mutta talouskriisin jäljet eivät korjaantuneet kaikkien osalta. Obaman tarjoama hyvän fiiliksen politiikka alkoi rapistua, mutta hän sai toisen kauden vuonna 2012. Hallinnoiminen oli hankalaa, sillä republikaanit hallitsivat senaattia ja kongressia. Vaikka talous on nousussa, laman henki on monin paikoin läsnä.
Politiikan on tarkoitus yhdistää niitä, joilla ei ole ennalta mitään yhteyttä. Se luo “meitä”, sillä “meitä” – kansaa tai demosta eli politiikan keskeistä toimijaa – ei ole ennalta. Enää puolueilla ei ole varaa olettaa, että samat ihmiset äänestävät heitä vuodesta toiseen tai että ihmiset tulisivat puolueidentiteettinsä tai ennalta-annettujen intressien vuoksi uurnille. On turha olettaa, että nainen äänestää naista, koulutettu koulutettua tai köyhä köyhempää. Kun Ahtisaari voitti Rehnin, näimme tämän Suomessakin. Äänestämme eri syistä. Politiikka on demokratiaa, ei demografiaa.
Kaksipuoluejärjestelmässä puolueiden sisällä on valtava kirjo erilaisia puolia (tästä suomen kielen sana puoluekin juontaa juurensa). Obama sai Hillary-fanit mukaansa karismallaan. Kannattajien innostus ja kampanjointitavat loivat yhteisöjä ja paikkasivat haavoja, joita ensimmäiseen naispresidenttiin tähdänneen kampanjan kariutuminen oli aiheuttanut.
Kahdeksan vuotta myöhemmin demokraatit pitivät huolta siitä, että Clinton pääsi läpi esivaaleista, mutta innostus ei ollut samanlaista. Clinton ei onnistunut tekemään sanderseja tai obamia mobilisoimalla nuoria ja uusia äänestäjiä. Hän oli järjen ääni ”hullua” miljonääriä vastaan: kokenut teknokraatti ja puolueen sisäpiiriläinen. Hän edusti naisia ja vähemmistöjä, irrallisia ja erillisiä ryhmiä – vaan ei luonut ”meitä”.
Clinton luotti demografiaan ja siihen, ettei Donald Trumpia otettaisi tosissaan. Niin tekivät myös vaaliennakoiden laatijat. Obama oli hallinnut kahdeksan vuotta, ja Clinton oli ollut mukana hallituksen ministerinä. Asiantuntevuus oli hänen valttinsa, mutta sitä kyseenalaistettiin FBI:llä.
Yhdysvaltojen vaalijärjestelmässä ei riitä, että saa eniten valtakunnallisesti ääniä: ”me” pitää houkutella esiin niin maaseudulla kuin kaupungeissa, ja erilaisissa osavaltioissa. Se takaa, että ”Amerikka” ei ole vain menestyviä kaupunkeja. Clinton väitti, että ”Amerikka on jo mahtava”, mutta Trumpin ”Make America Great Again” upposi.
Politiikassa luokka ei ole ennalta annettu määritelmä: Marx ja Engels vaativat proletariaattia tunnistamaan kahleensa ja Althusser kirjoitti kutsuun vastaamisesta. Työväenluokka luo itsensä poliittisena toimijana. Se ei synny siitä, että äänestää (tai ei äänestä) miljonääriä. Kun äänestetään epäpoliitikkoa, josta on tullut miljonääri, samaistutaan unelmaan paremmasta ja nykytilan kritiikkiin.
Samaistuminen ei ole järjen asia tai automaattista. Ei ole hylkääminenkään: nationalismi, xenofobia tai rasismi eivät luo luokkaa, vaan poliittista ”meitä” poissulkemisen kautta.
Demosta luovan populismin vastakohtaan, teknokratiaan, liittyy demografinen politiikan ymmärrys, jossa puhutaan äänestäjäryhmistä, positioista ja intresseistä. Sille politiikka on ”yhteisten asioiden hoitoa”: neutraalia puuhastelua. Kuitenkin politiikassa tarvitaan tunnetta sekä perusteluja, positioita ja debattia, sillä pelkkä tunne ja ristiriita eivät yksinään riitä pitkälle.
Trumpismissa populismi kietoutuu rasismiin, nationalismiin ja xenofobiaan. Nämä on tunnistettava erillisinä ja haastettava, ei moralisoiden ja omaa paremmuutta korostaen vaan analysoiden niiden syitä. On luotava omia poliittisia vaatimuksia ja vaihtoehtoja. On otettava väki mukaan politiikan demokseksi, määrittelemään poliittisia vaatimuksia ja sitä, mikä mättää. On luotava ”meitä” vaatimusten, ei kulttuurin kautta.
Kirjoittaja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa sekä tutkii ja teoretisoi populismia kansainvälisesti ja paikallisesti.