Digialan yhtiöt ovat ottamassa hoitaakseen yhä suuremman osan valtion tehtävistä. Samalla kansalaiset tulevat olemaan kasvavassa määrin niiden määräysvallan alaisia.

Ekonomisteilla on tapana ajatella sääntelyä valtion vallan laajentumisen tai supistumisen kautta. Poliittinen taloustiede kuitenkin painottaa, että sosiaaliset suhteet kammoavat valtatyhjiötä: kun valtiovalta vetäytyy joltain alueelta, yksityiset toimijat täyttävät aukon.

Yksityinen valta voi tuntua yhtä alistavalta kuin tavanomainen lakiin perustuva viranomaissäätely, ja sen vaikutukset voivat ulottua yhtä laajalle. Kuten taloustieteilijä Robert Lee Hale aikoinaan totesi, ”hallinto (government) on läsnä aina, kun yksi ihminen tai ryhmä voi komentaa muita ja saada heidät tottelemaan rangaistuksen uhalla”.

Tiedämme, miten tälläinen vallankäyttö toimii, kun kyse on työnantajien ja työntekijöiden välisistä suhteista tai suuryritysten kyvystä pakottaa alihankkijoitaan tahtoonsa. Mutta entä jos yhtiö päättää ryhtyä käyttämään juridista valtaa ja esiintyä konfliktin osapuolen sijaan sen ratkaisusta päättävänä auktoriteettina? Huoleni on, että tämänkaltaiset tilanteet tulevat yleistymään sitä mukaa kun massiiviset digitaaliset alustat hallitsevat yhä suurempaa osaa taloudellisesta toiminnastamme.

Viime marraskuussa pidin Friedrich Ebert -säätiön, Saksan sosialidemokraatteja lähellä olevan ajatushautomon, pyynnöstä puheen digitaalista kapitalismia käsittelevässä konferenssissa. Kehittäessään pitkän tähtäimen suunnitelmia vahvojen alustatalouden toimijoiden nousuun vastaamiseksi eurooppalaiset viranomaiset haluavat tietää, mikä digitaalisessa kapitalismissa on uutta tai erityisen haastavaa.

Vastaukseni keskittyi keskeisten digialan yhtiöiden identiteettiin ja pyrkimyksiin: ne eivät enää toimi markkinoilla vaan synnyttävät niitä, minkä takia ne kykenevät säätelemään niitä ehtoja, joilla muut toimijat voivat myydä tuotteita ja palveluita. Tämän lisäksi ne pyrkivät syrjäyttämään valtion myös muilta osin ja siten korvaamaan valtioiden alueellisen suvereniteetin eli valtamonopolin funktionaalisella suvereniteetilla. Oli kyse sitten asunnon vuokraamisesta, kuljetustoimesta tai kaupankäynnistä, ihmiset tulevat olemaan yhä enemmän yhtiöiden eivätkä demokraattisesti päätettyjen säädösten määräysvallan alaisia.

Muutamia esimerkkejä: Mihin tarvitaan kaupungin ympäristöpalveluita tai muita säätelyelimiä, kun AirBnB voi säädellä tehokkaasti ensin asuntojen ja sitten rakennusten vuokrausta, ja ennen pitkää myös kaupunkisuunnittelua? Miksi Amazonille ei voisi suoda omaa hallintoaluetta tai charter-kaupunkia, tai Foxconnille erityisiä oikeudenkäyntimenettelyitä? Jotkin funktionaalisen suvereniteetin ajajat uskovat, että netin arvostelujärjestelmät voisivat korvata suojatut ammattinimikkeet – eli viranomaisten myöntämien lupien sijaan asiakkaat voisivat antaa ammatinharjoittajille yhdestä viiteen tähteä LinkedInin kaltaisessa palvelussa.

Haluan selittää, miten siirtymä alueellisesta funktionaaliseen suvereniteettiin on luomassa uuden digitaalisen poliittis-taloudellisen järjestelmän. Tässä suhteessa Amazonin nousu on valaiseva esimerkki. Kuten kartellien vastaiseen lainsäädäntöön erikoistunut tutkija Lina Khan on sanonut, ”Amazon on asemoinut itsensä verkkokaupankäynnin keskiöön ja on nyt välttämätön infrastruktuurin osa lukuisille muille yrityksille.”

”Kaiken kaupaksi” kutsuttu Amazon voi ensisilmäyksellä näyttää vain virtuaaliselta ostoskeskukselta, yhdeltä palvelualan yritykseltä muiden joukossa. Mutta kun yhdellä yhtiöllä on kymmeniä miljoonia asiakkaita ja se on (kuten Khan huomioi) samanaikaisesti ”markkinointialusta, toimitus- ja logistiikkaverkosto, maksupalvelu, luottopalvelu, huutokauppakamari… laitteistovalmistaja ja johtava pilvipalvelujen tarjoaja”, kyseessä ei ole mikä tahansa ostari.

Verkkoalustojen tapauksessa kyse ei ole vain siitä, että paras palvelu voittaa. Amazonin valta-asema on osoittanut, kuinka verkostovaikutukset voivat vahvistaa toisiaan: Mitä enemmän Amazonilla on kauppiaita, sitä varmempia ostajat voivat olla siitä, että heidän hakunsa kattaa kaikki mahdolliset myyjät. Mitä enemmän palvelussa taas vierailee ostajia, sitä tärkeämpi myyntipaikka Amazon on kauppiaille. Myyjien ja ostajien kasautuessa molemmille puolille välikädestä tulee koko ajan korvaamattomampi.

Markkinoille voi totta kai tulla uusi verkkoalusta, mutta miksi mediaanikuluttajan kannattaisi loikata sen puolelle ennen kuin sillä on tarjottavanaan ne 480 miljoonaa tuotetta, joita Amazon myy (usein huomattavasti alennettuun hintaan)? Jos haluan ostaa jätesäkkejä, haluanko todella mennä alennustavaratalo Targetin sivuille, täyttää toistamiseen luottokorttitietoni, luoda uuden käyttäjätunnuksen, lukea toimitusehtojen pienen präntin ja toivoa, että tämä jälleenmyyjä pystyy saamaan edullisemman hinnan tavarantoimittajalta? Vai haluanko Harvardin professori Cass R. Sunsteinin tapaan ennakoivia algoritmejä käyttävän välittäjän, joka tuntee yksityiskohtaisesti kulutustottumukseni ja tarjoaa tyydytystä vain yhden klikkauksen päässä?

Tekoälysovellusten kehittyessä shoppailun keskittäminen Amazonin luomaan uraan tulee olemaan koko ajan rationaalisempi päätös niin ostajille kuin myyjillekin. Kuin metsäpolku, jonka vaeltajien jalat polkevat koko ajan tasaisemmaksi, siitä tulee luonnollinen oletusvaihtoehto kaikille osapuolille.

Jos haluamme tarkastella vain yhtä monista keskihakuisvoiman muodoista, jotka imevät rahan, datan ja kaupankäynnin virtoja nettimaailman jättiläisten luo, voimme ajatella peliteorian näkökulmasta, miten verkon ristiriitatilanteet hyödyttävät Amazonia. Jos olet eri mieltä myyjän kanssa, haluatko selvitellä asiaa satunnaisena ostajana vai kanta-asiakkaana, jonka luotettavuus perustuu kymmenien tai satoihin aikaisempiin kauppoihin – ja joka voi uhata vievänsä Amazonilta satojen tai tuhansien dollarien vuosittaiset tulot? Sama pätee myyjiin: mitä suurempia suojelurahoja ne voivat maksaa Amazonille, sitä todennäköisemmin ne saavat näkyvyyttä hakutuloksissa sekä tarkkaavaista (ja ehkä jopa suopeaa) huomiota niiden kohtaamissa kiistatilanteissa.

Se, mitä tietoturva-asiantuntija Bruce Schneier on sanonut turvallisuudesta netissä, pätee kasvavassa määrin myös kaupankäyntiin: kannattaa olla hyvissä väleissä johonkin niistä uusfeodaalisista jättiläisistä, jotka tuovat järjestystä laeista piittaamattomaan valtakuntaan. Harvat kuitenkin ajattelevat niitä tapoja, joilla digivaltiaat voivat itse asiassa käyttää yliotettaan niitä ihmisiä vastaan, joita ne näennäisesti suojelevat.

Kaukonäköiset oikeusoppineet auttavat ymmärtämään näitä kehityskulkuja. Bostonin yliopiston apulaisprofessori Rory van Loo on tarkastellut tapauksia, joissa ”yhtiö on oikeustalo” – eli joissa Amazonin kaltaisilla verkkoalustoilla on omat riidanratkaisumenettelyt, joiden kautta ostajat ja myyvät voivat selvittää ristiriitatilanteita. Van Loo kuvaa sekä Amazonin prosessin potentiaalisia tehokkuusetuja pieniä korvausvaatimuksia käsitteleviin tuomioistuimiin (small-claims court) verrattuna että tilanteesta kuluttajille mahdollisesti koituvia sudenkuoppia, kuten epäselvyyttä siitä, millaisten kriiteerien pohjalta tapauksista päätetään.

Uskon, että tällaisten kysymysten lisäksi meidän kannattaisi myös ottaa huomioon verkkokauppafeodalismin poliittis-taloudellinen alkuperä. Ostajien on esimerkiksi järkevää pyytää ratkaisua ongelmiinsa Amazonilta ylikuormitettujen tuomioistuimien sijaan, sillä ryhmäkanteiden voimattomaksi tekeminen, välimiesmenettelyjen yleistyminen sekä täytetekstiä pursuavat käyttösopimukset ovat kaikki jättäneet oikeuslaitoksen surkastuneen elimen rooliin kuluttajariitapauksissa.

Yksittäiset ihmiset tekevät rationaalisen päätöksen ja kääntyvät nettijättien puoleen etsiessään järjestystä luovaa valtaa, jonka valtio on menettänyt oikeistolibertarismin opinkappaleiden noudattamisen seurauksena. Näin tehdessään he vahvistavat samaa kehityskulkua, joka alun perin johti valtion kuihtumiseen.

Tästä julkisen sektorin heikkoudesta tuli jo jonkinsorttinen vitsi, kun Amazon päätti kilpailuttaa toisen pääkonttorinsa sijainnin, minkä seurauksena yhdysvaltalaiset pormestarit ovat nöyristellen anoneet yhtiötä tuomaan työpaikkoja heidän alueilleen. Kuten taloustieteilijä Richard Thalerin ”Voittajan kirous” -artikkelin (”Anomalies: The Winner’s Curse”, Journal of Economic Perspectives, vol. 2, no. 1.) lukeneet saattoivat aavistaa, tilanteeseen liittyvä kilpailudynamiikka on houkutellut aivan liian monia pormestareista tarjoamaan Amazonille aivan liian suuria kannustimia.

Toimittaja Danny Westneat on vahvistanut joitain kaupunginhallintojen kaavailuista. Chicago on esimerkiksi tarjonnut Amazonille mahdollisuutta pistää omiin taskuihinsa 1,32 miljardia dollaria firman omien työntekijöiden maksamia tuloveroja. Kalifornian Fresnolla puolestaan on omaperäinen suunnitelma, jossa yhtiö saisi erityiset valtuudet päättää siitä, miten sen maksamat verot käytetään. Boston on tarjoutunut perustamaan kaupungin työntekijöistä koostuvan mutta yhtiön puolesta työskentelevän ”Amazon-työryhmän” ja Stonecrestin kaupunki Georgiassa on ollut jopa valmis pistämään itsensä palasiksi, jotta toimitusjohtaja Jeff Bezosista voisi tulla 140 hehtaarin ”Amazonin kaupungin” pormestari.

Nämä manööverit, joita oikeustieteen professori Tracey Kaye on kutsunut ”yhtiöviettelyksi”, eivät ole uusia. Voimistuessaan ne ovat kuitenkin merkki vallan siirtymisestä koko ajan nopeammin valtiolta yksityisille yrityksille. Kaupunginhallintojen asema on aikaisempaa heikompi, koska kaupunkien verotulot eivät riitä ylläpitämään laadukkaita kunnallisia palveluita. Siitä huolimatta ne nyt tarjoavat hätäavustusta yhtiölle, joka on jo pitkään taistellut sen puolesta, että veroastetta laskettaisiin vieläkin alemmaksi.

Sama pätee myös verkkokaupan ostajiin ja myyjiin: mitä enemmän he luottavat Amazonin tarjoamiin kilpailutus- ja ongelmanratkaisuprosesseihin, sitä vähemmän heillä on valtaa suhteessa Amazoniin itseensä. Heillä ei ole enää yhtiöön vain puhtaasti liiketoiminnallinen suhde, vaan se on heille kuin despootti, jonka rooliin sattuu kuulumaan monien muiden asioiden lisäksi kuluttajansuojan turvaaminen.

Jopa USA:n liittovaltion hallitus on suunnitellut yksityistävänsä hankintaosastonsa keskeisiä tehtäviä ja luottavansa siihen, että jättimäiseksi paisunut Amazon voi puristaa tavarantoimittajista tarjouksia, joita edes puolustusministeriö ei pysty itse vaatimaan. Julkisten hankintojen tekeminen yhteistä hyvää ajatellen voisi auttaa luomaan uuden vihreän New Dealin. Jos niissä sen sijaan tavoitellaan vain alhaisinta hintaa, kyseessä on avoin kutsu jatkaa samoja epäeettisiä kilpailutuskäytäntöjä, jotka ovat tähän mennessä olleet valtion hankintojen vitsauksena.

Poliittisia ratkaisuja Amazonin valtaan on epäilemättä vaikea ajaa läpi – kuluttajathan nimittäin tykkäävät kahden päivän pikatoimituksista. Kokonaiskuvan ymmärtäminen on kuitenkin ensimmäinen askel. Yhtiön kasvavassa vallassa ei ole kyse vain yksittäisten kuluttajien ja kauppiaiden välisistä liiketoimista, sillä epätasaisesti jakautuneet mahdollisuudet hyödyntää dataa tulevat haittaamaan heitä (ja hyödyttämään Amazonia) vielä vuosien ajan.

Emme voi myöskään tarkastella tätä valtaepätasapainoa erillään siitä tavasta, jolla Amazon asettaa kaupunkeja toisiaan vastaan. Poliittisten voimavirtojen hallitseminen on ollut aivan yhtä keskeisessä roolissa yhtiön menestystarinassa kuin tekninen osaaminen ja liikevaisto. Samoin myös ainoastaan poliittinen järjestäytyminen voi estää sitä sabotoimasta demokratiaan olennaisesti kuuluvaa valtion oikeutta hallita omaa aluettaan.

 

Julkaistu alun perin Law & Political Economy -sivustolla. Käännös: Eero Suoranta.