Emmanuel Macronin uudelleenvalinta vaikuttaa todennäköiseltä. Varmaa se ei kuitenkaan ole.
Ranska käy huhtikuussa presidentinvaaleihin, jotka ovat eittämättä Euroopan tärkeimmät vaalit vuonna 2022. Kireä maailmanpoliittinen tilanne ja pandemian oikullisuus edellyttävät Ranskan johtoon viisasta presidenttiä. Brexitin jälkeinen Eurooppa ja liittokanslerin vaihdos Saksassa nostavat nekin Ranskan presidentin merkittävään rooliin.
Viisi vuotta aikaisemmin pidetyt vaalit sekoittivat Ranskan poliittisen kartan, kun perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet putosivat toiselta kierrokselta. Voiton korjasi puolueiden ulkopuolelta tullut Emmanuel Macron, joskin hänen voittokulkuaan edisti oikeistopuolue LR:n (Les Républicains) ehdokkaan, François Fillonin kompastuminen vaimonsa palkkausskandaaliin. Macron hämmensi tilannetta lisää kutsumalla uuden hallituksen keskeisiin ministeritehtäviin entisiä LR:n ja PS:n (Parti Socialiste) poliitikkoja. Samoin Macronin uuteen LREM-puolueeseen (La République en Marche) siirtyi runsaasti vanhojen puolueiden aktiiveja.
Ranskalaiseen tapaan vuoden 2022 presidentinvaaleissa on jälleen runsaasti ehdokkaita, yhteensä liki 30, joista 18 edustaa eri puolueita. Vasemmiston lohdutonta nykytilaa kuvaa se, että se tarjoaa äänestäjille 10 eri ehdokasta, kun oikeistopuolueet ovat tyytyneet kuuteen.
Muun Euroopan lailla Ranskassakin julkistetaan vaaligallupeita tiuhaan, jopa viikoittain useita. Lukemat ovat kertoneet tähän asti Macronin ylivoimasta. Presidentin kannatus on pysynyt 25 prosentin tuntumassa, kun oikeiston ehdokas on yltänyt tänä vuonna parhaimmillaan 18 prosenttiin.
Helmikuun alun galluplukujen häkellyttävin sanoma piirtyi äärioikeiston ja vasemmiston ehdokkaiden väliseen kannatuseroon. Äärioikeiston Marine Le Penin ja Éric Zemmourin yhteinen kannatus ylsi 32 prosenttiin, kun taas kymmenen vasemmistopoliitikon yhteinen suosio jäi 27 prosenttiin. Näiden ohella LR:n Valérie Pécresse pääsi 17 prosenttiin.
Kannatusluvut elävät kevään aikana, joskin Macronin ykkösasema säilynee vaalipäivään asti. Yhtä varmalta näyttää vasemmiston alennustilan jatkuminen ja se, että vasemmistolla ei ole mitään asiaa vaalien toiselle kierrokselle – jo toisen kerran peräkkäin. Kiintoisinta tulee olemaan oikeiston ehdokkaiden keskinäiset voimasuhteet. Se ratkaisee lopulta, kuka pääsee Macronin seuraksi vaalien toiselle kierrokselle.
Emmanuel Macron on viivytellyt tietoisesti virallisen ehdokkuutensa julkistamista. Esikuvana lienee ollut François Mitterrand, joka vuonna 1988 pitkitti ehdokkuutensa paljastamista. Mitterrand jopa lähetti sanomalehtien välityksellä ranskalaisille avoimen kirjeen, jossa hän markkinoi itseään kaikkien ranskalaisten, ei vain vasemmiston presidenttiehdokkaana.
Samaan tapaan Macron on liidellyt omissa korkeuksissaan ja väistellyt muiden ehdokkaiden kohtaamista. Macron pelkää virheiden tekemistä ja sortumista presidenttikautensa aikaisiin kömmähdyksiin ja ranskalaisten tölvimisiin. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi keltaliiviliikkeen tapaisen ilmiön toistuminen. Laajoja lakkoaaltoja syksyllä 2019 synnyttänyt eläkeuudistusesitys on sekin siirretty sovinnolla vaalien jälkeiseen aikaan.
Vaikka Ranska on parhaillaan EU:n puheenjohtajamaa, Macron välttää profiloitumasta ”liian eurooppalaiseksi” tiedostaen ranskalaisten penseän suhtautumisen Euroopan unioniin. Mieluiten Macron esiintyy koko Euroopan, miksei koko maailman, ongelmien ratkaisijana.
Macron operoi ennen kaikkea keskustavasemmiston ja maltillisen oikeiston välisellä alueella. Samalla hänkin tiukentaa kantojaan maahanmuuttoon ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Toisaalta Macron voinee luottaa monen sosialistin äänestävän häntä nytkin kuten vuonna 2017, kun osa sosialistipuolueen kannattajista kyllästyi riitelevään puolueeseensa.
Valérie Pécressen nousu LR:n presidenttiehdokkaaksi joulukuussa 2021 nostatti uskoa perinteisen oikeiston ja Charles de Gaullen perillisten paluusta valtaan – 10 vuoden tauon jälkeen. Pécresse ei ilmestynyt tuntemattomuudesta; hän toimi jo Chiracin presidenttikaudella tämän neuvonantajana ja myöhemmin opetusministerinä Fillonin johtamassa hallituksessa.
Pécresse osallistui vuonna 2013 hyvin näkyvästi laajoihin mielenosoituksiin samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliittolakeja vastaan. Arvoliberaaliksi hänestä ei ole. Myös Pécresse on tiukentanut kantojaan maahanmuuttoa vastaan ja maan sisäisen järjestyksen puolesta. Hän on sanonut puolustavansa valtiota, joka ylläpitää järjestystä, turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta sekä suojelee kansalaisiaan. Samaan aikaan hän haluaa vähentää 200 000 julkisen sektorin työpaikkaa.
Selviytyäkseen presidentinvaalien toiselle kierrokselle Valérie Pécressen on houkuteltava äänestäjiä takaisin Macronin leiristä ja löydettävä tukea myös äärioikeistosta. Vuoden 2022 alusta Pécresse ja Le Pen ovat olleet gallupeissa jokseenkin tasalukemissa (17–18 %).
Laki, järjestys ja maahanmuutto eivät ole nousseet sattumalta presidentinvaalien teemoiksi. Äärioikeiston menestyminen gallupkyselyissä on innostanut muutkin puolueet vaatimaan tiukennuksia lainsäädäntöön. Itse asiassa Macronin hallintokin on tehnyt näin.
Äärioikeistolaisen toimittajakirjailijan Éric Zemmourin ilmestyminen vaalikentille on sotkenut etenkin Marine Le Penin ja hänen RN-puolueensa (Rassemblement National) presidenttihaaveita. Zemmour edustaa äärinationalista kaipuuta siihen Ranskaan, jossa ei ollut maahanmuuttajia tai heillä ei ollut minkäänlaisia oikeuksia. Zemmour on saanut rasistisista lausunnoistaan tuomion jo kolmasti, mutta se ei tunnu vaikuttavan hänen gallup-suosioonsa (13–14 %).
Marine Le Pen on kolmannen kerran peräkkäin puolueensa presidenttiehdokkaana. Nyt hän on saanut ensimmäisen kerran kilpailijan oikeiston äärilaidalta. Vaikka hän erosi puolueensa puheenjohtajan tehtävistä ja julistautui ”kaikkien ranskalaisten presidenttiehdokkaaksi”, se tuskin nostaa hänen suosiotaan. Ongelman nimi on yhä Éric Zemmour ja se, pysyykö Zemmour ehdokkaana vaalipäivään asti. Jos tämä luopuu ehdokkuudestaan, se tasoittaa huomattavasti Le Penin tietä vaalien toiselle kierrokselle.
Vasemmiston jo vuosia kestäneelle rappiotilalle ei näy loppua. Loppukesä 2021 näytti vielä lupaavalta; vasemmisto kerääntyi keskinäisiin seminaareihin, pohti yhteistä ohjelmaa ja uskaltautui jopa puhumaan yhteisestä presidenttiehdokkaasta. Mutta ei aikaakaan, kun pieniksi kuihtuneet puolueet alkoivat julkaista omia ohjelmiaan ja nimetä ehdokkaitaan.
Kaikki kuitenkin tiesivät, että vasemmisto voi menestyä vain yhtenäisenä. Nyt vasemmisto ei pysty tarjoamaan ainuttakaan vakavasti otettavaa vaihtoehtoa Macronille eikä Pécresselle, ei edes äärioikeiston ehdokkaille.
Vasemmisto on langennut puolueittensa johtajien välisiin henkilökohtaisiin kiistoihin, jolloin ehdokkaiden ohjelmat ja tavoitteet Ranskan ongelmien ratkaisemiseksi ovat jääneet taka-alalle. Vasemmiston eripura on jättänyt yhteiskunnalliseen keskusteluun tyhjän tilan, jota oikeisto on pystynyt käyttämään helposti hyväkseen.
Vasemmistopuolueiden ehdokkaat näyttävät jopa inhoavan toisiaan. Voimakkaat egot eivät suostu yhteistyöhön, vaan pitävät itseään korvaamattomina. Alistumaton Ranska -puolueen (France insoumise) veteraani Jean-Luc Mélenchon voisi hyväksyä vasemmiston unionin vain, jos se toteutuisi hänen johdollaan. Hän toki menestyi hyvin edellisissä vaaleissa, mutta on nyt häviämässä äärioikeistonkin ehdokkaille. Kuitenkin Mélenchon hätyyttelee kymmenenkin prosentin kannatuslukuja, mikä on vasemmiston ehdokkaalle tämän päivän Ranskassa merkittävä tulos.
Kun vihreät menestyivät mainiosti vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaaleissa, puolueen johtaja Yannick Jadot julisti vihreät vasemmiston johtajaksi. Sen jälkeen vihreiden tie on ollut kuoppainen, eikä presidenttiehdokas Jadot innosta ranskalaisia äänestäjiä kuin korkeintaan viiden prosentin edestä.
Tänään tuntuu uskomattomalta, että sosialistit oli valtapuolue vain viisi vuotta sitten, tai että François Hollande toimi 2012–2017 Ranskan presidenttinä. Sosialistipuolue murtui jo oman hallituskautensa lopulla repiviin sisäisiin kiistoihinsa. Sosialistit valitsivat syksyllä 2021 presidenttiehdokkaakseen Pariisin pormestarin Anne Hidalgon, joka on suosittu kotikaupungissaan, mutta ei muualla Ranskassa. Hidalgon vaalikampanja ei lähtenyt koskaan käyntiin, ja hänen kannatuksensa juuttui alle viiteen prosenttiin.
Emmanuel Macronin tappio kevään presidentinvaaleissa vaikuttaa epätodennäköiseltä, mutta silloin hän ei saa tehdä virheitä eikä aiheuttaa suuttumusta ranskalaisten keskuudessa. Useiden kompurointiensa takia Macron oli epäsuosittu presidentti vuosina 2018–2019. Pandemian raju leviäminen keväällä 2020 vahvisti uudelleen hänen asemaansa.
Macronin mahdollinen tappio edellyttää sitäkin, että hänen vastaehdokkaansa toisella kierroksella on Valérie Pécresse, joka pystyy keräämään ääniä laajemmista piireistä kuin Le Pen. Mutta pääseekö Pécresse koskaan toiselle kierrokselle? Monet ehdokkaat luottavat kykyihinsä tv-tenteissä. Pécresse tunnetaan hyvänä keskustelijana, kun taas Marine Le Pen epäonnistui raskaasti edellisten vaalien tv-keskustelussa.
Paljon voi tapahtua ennen 10.4.2022, jolloin järjestetään vaalien ensimmäinen kierros. Eri tason skandaalit ovat aina leimanneet Ranskan presidentinvaaleja. Satiirilehti Le Canard enchaîné ja muukin mediat tehnevät nytkin kaikkensa löytääkseen ehdokkaiden toimista jotain kyseenalaista.
Jos Macron voittaa vaalit, hän liittyy viidennen tasavallan presidenteistä kunnioitettavaan seuraan yhdessä de Gaullen, François Mitterrandin ja Jacques Chiracin kanssa. Vain he ovat pystyneet uusimaan presidenttikautensa.