Yhteiskuntaluokat muuttuvat, mutta niiden vaikutus näkyy silti niin kirjallisuuden henkilöhahmoissa kuin ihmisten arjessakin. Ymmärrystä luokista tarvitaan myös, jotta yhteiskunnan eriarvoistuminen voidaan pysäyttää.

Tampereen yliopistossa pidettiin tänä keväänä luentosarja, jossa yhteiskunnallista muutosta lähestyttiin kaunokirjallisuuden avulla. Kurssin innoittaja oli Suvi Vaarlan vuonna 2019 julkaisema romaani Westend, jossa seurataan keskiluokkaisen perheen vaiheita 1980-luvun kasvun vuosista 2010-luvun vaihteen finanssikriisiin. Kirja on vahva kuvaus yhteiskunnallisten jakojen muutoksista oman aikamme Suomessa.

Sosiologia on aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista jaoista. Niistä keskeisinä on perinteisesti eritelty yhteiskunnallista työnjakoa, yhteiskuntaluokkia, sosiaalista sukupuolta sekä etnisiä eroja. Näiden rinnalle on viime vuosikymmeninä noussut uusia jakoja: huolta ovat herättäneet muun muassa kasvavat alueelliset erot, sukupolvien väliset erot tai uskonnolliset jaot. Myös tutkijat ovat osoittaneet kiinnostustaan uusien jakojen analyysia kohtaan.

Yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta puhuttaessa sosiologit ovat yleensä käyttäneet yhteiskuntaluokan käsitettä, joka on osa teollista yhteiskuntaa ja kapitalistisia tuotantosuhteita. Ensi kertaa luokan käsitettä yhteiskunnallisten jakojen kuvaamisessa käyttivät englantilaiset teollisuusyrittäjät 1770-luvulla erottuakseen aatelistosta ja rahvaasta. Käsite syrjäytti kehittyneimmissä teollisuusmaissa (kuten Saksassa ja Englannissa) aiemmat jakojen ilmaukset jo joskus 1800-luvun alussa. Suomessa yhteiskuntaluokista on puhuttu työväenliikkeen synnyn ja kasvun myötä 1800-luvun lopusta lähtien.

Yhteiskuntaluokalla viitataan suuriin ihmisryhmiin, joilla on yhteinen asema suhteessa tuotantovälineisiin tai tuotantoa koskevaan päätöksentekoon. Luokka viittaa myös yhtäläisiin mahdollisuuksiin tarpeiden tyydytyksessä markkinoita hyväksi käyttäen. Sosiologiassa luokkatutkimuksen tärkeimmät klassikot ovat Karl Marx ja Max Weber, jotka ovat molemmat vaikuttaneet merkittävällä tavalla myöhempään tutkimukseen ja sen painotuksiin. Klassikoihin nojautuvien perinteiden ohella 1950-luvulla etenkin Yhdysvalloissa oli muodissa kerrostumatutkimus, jonka taustalla oli funktionalistinen sosiologia. 1990-luvulta lähtien on lisääntynyt kulttuurin merkitystä luokkajakojen taustalla painottanut tutkimus.

Viime vuosien keskusteluissa on korostettu luokan merkityksen vähentymistä: sanotaan, että luokka on käsite, josta aika on ajanut ohi, ja että ihmisten asema määrittyy kokonaan muutoin kuin tuotannollisesti. Tämän vastapainona on korostettu tarvetta analysoida luokkasuhteita aikaisempaa moniulotteisemmin – esimerkiksi sitä, että keskiluokkaistumiseen kytkeytynyt uraliikkuvuuden ja sosiaalisen kohoamisen malli näyttää olevan lopussa. Teollinen vallankumous synnytti työväenluokan, mutta millainen luokkarakenne vastaa 2010-luvun tuotantosuhteita? Ja millaiseksi luokkarakenne on tulevaisuudessa muovautumassa?

Marxille luokkia koskenut peruskysymys oli, miksi palkkatyöläiset, kapitalistit ja maanomistajat muodostavat kolme suurta yhteiskuntaluokkaa eli mikä on luokkien rakenteellinen perusta. Tämä merkitsee myös sitä, että meidän tulee tarkastella kapitalistisia valtasuhteita ja riistoa luokkatutkimuksen keskeisinä lähtökohtina, eli meillä tulee olla myös pätevä kapitalistista taloutta koskeva teoria. Tämänkään jälkeen luokkarakenteen tutkimus ei ole mikään yksinkertainen tehtävä, sillä kapitalismi on dynaaminen yhteiskuntamuoto ja luokkien väliset suhteet muuttuvat koko ajan.

Kapitalistisen järjestyksen muutos edellyttää myös sitä koskevien luokkateorioiden muuttumista. Kaikkein vaikein kysymys on koskenut palkkatyöläisten sisäistä eriytymistä. Eräät tutkijat ovat esittäneet, että palkkatyöläisten asema homogenisoituu kapitalismin kehityksen myötä. Tämän taustalla on oletus yhtenäistävän valvonnan lisääntymisestä ja ammattitaitovaatimusten laskusta teknisten uudistusten seurauksena. Toiset taas ennakoivat palkkatyöläisten sisäisen eriytymisen kasvua, minkä yhteydessä on keskusteltu palkkatyöläisasemien fragmentoitumisesta.

Kaiken kaikkiaan eriytymistä koskevan keskustelun taustalla on kyse keskiluokan kasvusta ja keskiluokkaa koskevan teorian muodostamisesta. Jo vanhastaan tutkimuksessa on käsitelty johtavassa asemassa olevien palkkatyöläisten eriytymistä muista – puhe on ollut eliiteistä tai (porvaristoa) palvelevasta luokasta, kuten englantilainen John Goldthorpe on ongelman muotoillut. Uudempia kysymyksiä taas ovat koulutuksen mukaan tapahtuva eriytyminen sekä tietotyöläiset ja heidän asemaansa.

Luokka-analyysi on perinteisesti kohdistanut katseensa tuotannon suhteisiin: sosiologit ovat määrittäneet yksilön asemaa luokkarakenteessa hänen tuotannollisen asemansa perusteella. Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos 1990-luvun talouskriisin jälkeen on nostanut esiin kysymyksen luokkatutkimuksen relevanssista. Suomi on kuitenkin edelleen luokkayhteiskunta, jossa luokka-asema määrittää yksilöiden ja perheiden elämänehtoja, ja jossa koulutus, uhka joutua työttömäksi sekä tulot jakaantuvat sen mukaan. Työelämässä luokka-asema rakenteistaa työtä ja työn luonnetta.

Suomi on keskiluokkainen yhteiskunta, mutta luokkarakenne eriytyy monin tavoin. Naisten ja miesten asemat poikkeavat edelleen vahvasti toisistaan – miehiä on tuntuvasti enemmän erilaisissa johtotehtävissä, ja naisia taas asiantuntijatehtävissä. Toisaalta teollisuustyöväenluokka taas on miesenemmistöinen ja palveluiden työväenluokka naisenemmistöinen. Sama koskee koulutusta: esimerkiksi vuonna 2015 naisten osuus kaikista tutkintoon johtavan koulutuksen opiskelijoista oli 53 prosenttia. Humanistisella ja opetusalalla naisten osuus oli 75 prosenttia ja sosiaali- ja terveysalalla 67 prosenttia, mutta tekniikan ja liikenteen alalla vain 22 prosenttia.

Sukupuolittaisen eriytymisen lisäksi myös sukupolvittaisilla ja alueellisilla jaoilla on edelleen tärkeä sijansa. Ikääntyneessä väestössä on enemmän työväenluokkaan kuuluvia, mutta nuoret ikäpolvet ovat sen sijaan keskiluokkaistuneet nopeasti. Kuva luokkarakenteesta muuttuu myös, kun tarkastelussa huomioidaan koko aikuisväestö – eläkeläisten keskuudessa on selvästi muita enemmän viljelijöitä ja teollisuustyöväenluokkaa. Sosiaalinen liikkuvuus on ollut maassamme suurta viimeisten 40 vuoden aikana, mutta tuoreimmat tutkimustulokset osoittavat sen kuitenkin vähentyneen: sekä keskiluokkaisissa että työväenluokkaisissa ryhmissä on havaittavissa enemmän pysyvyyttä kuin 50 vuotta sitten.

Luokkarakenteen muutoksen tyyppi on sekin vaihtumassa. Tästä kertoo ainakin kolme seikkaa. Ensinnäkin yrittäjien osuus ei enää laske, vaan maanviljelijöiden määrän lasku korvautuu muun yrittäjyyden kasvulla. Etenkin yksinyrittäjien määrä kasvaa nopeasti. Liike yrittäjyyden ja palkkatyön välillä on saamassa uusia muotoja: 1970-luvulla suunta oli maataloudesta palkkatyöhön, mutta nyt yhä useampi siirtyy työelämänsä aikana palkkatyöstä yrittäjäksi tai yksityiseksi ammatinharjoittajaksi tai päinvastoin. On kuitenkin syytä korostaa, että tällainen liikkuvuus on edelleen varsin marginaalista.

Toinen muutoksesta kertova seikka on se, että johtajien määrä ei enää kasva, ja tässä mielessä yhteiskunta ei enää keskiluokkaistu. Johtotehtävissä olevien asemat ovat muuttumassa: työnjohtotehtävissä toimivien määrä kasvaa, mutta varsinaisten johtajien osuudet laskevat. Kolmanneksi ammatissa toimimattoman aikuisväestön (eli opiskelijoiden ja työttömien) määrä on kasvussa. Nuoret kiinnittyvät työmarkkinoille tilapäisten työsuhteitten kautta ja heidän asemaansa luonnehtivat silpputyö ja vilkas liikkuvuus. Siten luokka-asema kiteytyy selvästi myöhemmin elämässä kuin vaikkapa 1970-luvulla.

Huono-osaisuutta tuottavat ennen kaikkea toimeentulon vaikeudet, jotka aiheuttavat ja ylläpitävät toinen toisiaan vahvistavia huono-osaisuuden ilmentymiä.

Luokka-asemat ja -tilanteet eriytyvät edelleen, mutta niiden ovat rajat hämärtymässä. Tekniset ja organisatoriset muutokset merkitsevät uudelleenjärjestelyjä työnjaossa, työtehtävissä ja vallankäytössä. Tässä mielessä monet työväenluokkaiset työt ovat keskiluokkaistuneet ja monissa keskiluokkaisissa töissä tehdään itse tehtäviä, joista aikaisemmin huolehti esimerkiksi konekirjoittaja tai sihteeri. Rajojen hämärtyminen koskee myös kulutusta ja vapaa-aikaa. Keskiluokan ja työväenluokan rajaa ei siis voida enää määrittää yhtä varmasti kuin vielä 20 vuotta sitten, vaan yhteiskuntaamme on muodostumassa vyöhyke, jossa nämä ryhmät lähestyvät toisiaan ja sulautuvat yhteen.

Kaikki ihmisyhteisöt ovat olleet tavalla tai toisella eriarvoisia, mutta onko se yhteiskunnallinen ongelma? Vastaus riippuu siitä, mitä eriarvoisuudella tarkoitetaan ja mitä eriarvoisuudesta seuraa. Tutkimusten mukaan huono-osaiset ovat monin tavoin turvattomassa asemassa: heiltä puuttuu työtä ja koulutusta ja heillä on huonot asuinolot ja vain vähän sosiaalisia kontakteja. Huono-osaisuus on kumuloituvaa, eli huono-osaiset kokevat samanaikaisesti monia vajeita. Lisäksi on syytä muistaa, että heillä ei ole juurikaan puolestapuhujia – juuri kukaan ei ole kiinnostunut huono-osaisten kohtaloista.

Huono-osaisuutta tuottavat ennen kaikkea toimeentulon vaikeudet, jotka aiheuttavat ja ylläpitävät toinen toisiaan vahvistavia huono-osaisuuden ilmentymiä. Näitä ovat esimerkiksi erilaiset terveysongelmat ja elämänhallintaan liittyvät vaikeudet. Huono-osaisuus leimaa perheitä jo kun lapset ovat pieniä: sosiaalisten verkostojen rakentuminen alkaa päiväkodeissa ja jo silloin hakeudutaan niiden lasten seuraan, joilla on samat resurssit. Näin sekä uhat että mahdollisuudet jakautuvat epätasaisesti. Varhaisesta lapsuudesta alkaen rakentuu kulttuurisia käytäntöjä ja sosiaalista riippuvuutta, joka seuraa ihmisen mukana aikuisuuteen.

Eriarvoisuus ei ole vain huono-osaisuutta. Sekä tilastot että yhteiskunnallisia jakoja käsittelevät tutkimukset kertovat muiden muassa tulojen epätasaisesta jakautumisesta, asunto-omaisuuden keskittymisestä keskiluokkaan ja osakesäästämisen luokkaperustaisuudesta. Yhteiskuntaluokka siis välittää ja uusintaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Suomalainen yhteiskunta on tänään paljon tasa-arvoisempi kuin 50 vuotta sitten. Koulutus, työelämä ja vanhustenhuolto kohtelevat kansalaisia huomattavasti yhdenvertaisemmin kuin 1970-luvun alussa. Samaan aikaan yhteiskuntamme on kuitenkin uudelleen eriarvoistumassa: kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia asumiseen, perheeseen tai työhön. Yhteiskuntaluokka – siis samat arjen ehdot jakava suuri ihmisryhmä – ei ole kuollut. Yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat pikemminkin kasvussa.

Jotta tiedämme, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuu, meillä tarvitaan lisää yhteiskunnallisiin jakoihin kohdistuvaa tutkimusta. Olisikin tarpeen selvittää, miten varallisuuden uusjako 1990-luvun ja 2000-luvun alkujen talouskriisien jälkeen on vaikuttanut Suomessa: onko meille syntynyt kokonaan uusi eliitti? Entä tarvitaanko luokkatarkasteluun uusia digitaalisen ja globaalin aikakauden käsitteitä?

Mitä Suvi Vaarlan Westend sitten kertoo luokista ja eriarvoisuudesta? Kirja kuvaa uskottavalla tavalla rakennusyrittäjän nousun 1980-luvulla ja vielä nopeamman tuhon 1990-luvun laman seurauksena. Kirjan päähenkilö, yrittäjäperheen tytär, kasvoi keskiluokkaisessa ympäristössä, koki nuoruudessaan laman ja köyhyyden. Hän kuitenkin pääsi yliopistoon, suoritti hyvän tutkinnon ja päätyi keskiluokkaiseen asemaan kuten vanhempansakin.

Keskiluokkaisen Suomen tarina jatkuu siis edelleen, mutta samaan aikaan huono-osaisuuden saarekkeita on yhä enemmän ja etenkin varallisuuserot kasvavat. Eliitin ja rahvaan arjet eriytyvät yhä enemmän toisistaan. Siitä meidän on syytä olla huolissamme.