Ekonomisti Anni Marttinen avaa kevään talouskeskustelun keskeisiä käsitteitä ja väittämiä. Tämä jokaisen pitää vähintään tietää velasta, työllisyydestä ja talouspolitiikan poliittisuudesta.

Talouspoliittinen keskustelumme tuntuu pyörivän vuosikymmenestä toiseen leikkauslistoissa. Taustalla on pitkään murheena ollut julkisen talouden kestävyysvaje, johon korona on tuonut lisähuolensa. Koronan suhteen taloustieteilijät ovat kuitenkin harvinaisen yksimielisiä: nyt ei ole sopeutuksen aika.

Keväällä kuitenkin ajauduttiin hallituskriisiin vuoden 2023 budjettikehyksestä. Velka ja velkaantuminen toistuivat uutisotsikoissa. Oman lisänsä keskusteluun toi Euroopan unionin elpymisväline. Mitä SAK:ssa ekonomistina työskentelevä makrotalouden asiantuntija Anni Marttinen tästä kaikesta miettii?

– Olihan se yllättävää, että velasta ja velkaantumisesta tuli politiikan teon väline enemmän kuin taloudellisia näkymiä ennustava mittari, jota hyödynnetään kansantalouden tilan analyysissa.

Marttisesta tuntuu oudolta, ettei keskustelu meillä oikein heijasta kansainvälistä talousajattelun paradigman muutosta. Velka, talouskuri ja leikkaukset ovat Suomessa edelleen keskeisiä kysymyksiä velkasuhteen, työllisyyden, investointien, vihreän siirtymän tai tasa-arvon sijaan.

– Tuntuu siltä, että kun pääministeri Marinin aika feministinen hallitus on hoitanut koronakriisiä hyvin ja muutenkin onnistunut, vastavoimana populismi on nostanut päätään.

– Kokoomuskin, joka on EU:n integraation puolestapuhuja sen taloudellisten ja poliittisten hyötyjen vuoksi, on oppositioaseman paineissa tehnyt heikolla pohjalla olevia päätöksiä.

Koronakesän arvio viime vuodelta oli, että velkasuhde nousisi sataan prosenttiin bruttokansantuotteesta. Näin ei kuitenkaan ole käynyt: velkasuhde on noin 70 prosenttia. Oikeiston talouspuheessa kauhistellaan absoluuttisen velan määrää ja muistutetaan, että velat on maksettava pois. Miksi Marttisen mielestä suomalaiset haksahtavat rinnastamaan kansantalouden ja kotitalouden?

– Kansantalouden ja kotitalouden välillä on paljon eroja. Kansantaloudessa on monia eri keinoja rahapolitiikasta finanssipolitiikkaan manipuloida velkaa. Kotitaloudella näitä keinoja ei ole.

– Velan määrä kansantaloudessa ei kerro mitään. Sitä pitää verrata talouden muihin mittareihin. Velkasuhde, korkotaso ja bruttokansantuote ovat keskeisiä.

Myös valtiovarainministeriön arvio on, että kun elvytetään velalla korkojen ollessa alhaalla, velkasuhde pienenee.

Marttinen kertoo vierailleensa entisessä lukiossaan, jossa hän oli avannut velkasuhteen laskentakaavaa. Lukiolainen oli viitannut ja kysynyt: Eikö tämä tarkoita sitä, että mitä tuottavampia investointeja tehdään, sitä pienemmäksi velka tulee? Ihan mahtavaa, että lukiolainenkin tämän ymmärtää, iloitsee Marttinen.

Velan määrä kansantaloudessa ei kerro mitään. Sitä pitää verrata talouden muihin mittareihin.

– Suomi on velkasuhteessaan hyvällä tasolla. Arvioisin, että velkasuhteen kasvu tulee taittumaan jo vuonna 2023, viimeistään vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Ollaan siis hyvässä kunnossa. Samaa mieltä ovat myös luottoluokittajat. Yhdysvaltojen voimakas elvytys vahvistaa talouden kasvunäkymiä.

Talouskasvun arvioidaan olevan Suomessa noin kaksi prosenttia, Euroopan unionin piirissä neljä prosenttia. Myös julkisen talouden kestävyysvaje oli meillä ennakoitua pienempi, nyt 3,5 ja viime vuonna 4,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. EU:n elvytyspaketin vaikutukset esimerkiksi vihreässä siirtymässä mahdollistavat kaivattuja rakenneuudistuksia.

Silti julkisessa keskustelussa palataan vielä siihen, oliko järkeä liittyä rahaliittoon, onko EU:ssa ideaa ja mitä kaikkea vielä mahtaa olla tulossa.

– Kun ei pystytä muuttamaan menneisyyttä, kannattaa keskittyä nykyisyyteen, sanoo Marttinen.

Marttinen arvelee, että jokainen suomalainen ymmärtää, kuinka paljon Suomi on hyötynyt EU:n jäsenyydestä. Mutta kyllähän taloustieteilijät muistuttivat rahaliittoon liityttäessä, että valuuttaunionissa pitää olla yhteinen finanssipolitiikka. Marttinen kaipaakin EU-keskusteluun ennakoimista, jotta päästäisiin eroon jälkikäteen huutelusta.

Työvoiman tarjontaan liittyvät toimet ovat aina olleet ensisijaisia työllisyyspolitiikassa. Saattaisi kuitenkin olla järkevää ottaa huomioon myös kysyntään vaikuttavat toimet ja jopa hakea tasapainoa.

– Taloustieteilijöille on järkevää keskittyä työvoiman tarjontaan. Taloudelliset mallit, historia ja analyysit painottuvat tarjontapuolelle. Kysyntäpuolen realiteettien ymmärtäminen olisi kuitenkin tarjontatoimien tehoamisen kannalta järkevää, Marttinen sanoo.

Tarjontaa on vahvistettu työn kannustavuutta edistävillä toimilla, joissa on ollut kyse lähinnä työttömyysturvaan tehtävistä leikkauksista. Suomessa on jo kannustava verojärjestelmä, kun työttömyysturvan päivärahojen verotus on kireämpää kuin ansiotyöstä saatavien tulojen. Sitä vastoin kysynnän osalta – siis työpaikan ja työttömän työnhakijan kohtaannossa – voi olla osaamiseen liittyviä pullonkauloja, terveysongelmia tai vaikkapa työn perässä muuttamisen vaikeuksia.

Jo 1990-luvulta lähtien on ollut halua panostaa työvoimapalveluihin pohjoismaisen mallin mukaisesti. Samoin on puhuttu elinikäisen oppimisen välttämättömyydestä. Pehmeät keinot ovat kuitenkin hävinneet koville.

Hallituksen kehysriihen jälkeen ovat myös työllisyysluvut olleet vastakkain: on hallituksen ja on valtiovarainministeriön arviot. Jälkimmäisen luvut perustuvat tutkimukseen, edelliset ministeriöiden skenaarioanalyyseihin ja tavoitteisiin. Skenaarioarvio on esimerkiksi ajatus siitä, että kun mielenterveyspalveluita parannetaan, voidaan myös parantaa työelämään takaisin siirtymistä.

– Itse näen, että ylipäätään poliittinen sitoutuminen johonkin työllisyysprosenttiin on jo riski sinänsä. Varsinkin, kun sen laskentavastuu ja periaatteet on ennalta sidottu. Niitä ei voi lähteä myöhemmin muuttamaan. Jos halutaan huomioida skenaariolaskelmat, tilastolliseen työllisyysprosenttiin ei tulisi poliittisesti sitoutua, sanoo Marttinen.

Marttinen havahtui jo opiskeluaikoinaan siihen, kuinka taloustieteen opetuksen uusliberalistisiin arvoihin oli hankalaa suhtautua kriittisesti. Trickle-down economics, eli ajatus rikkaiden varallisuuden valumisesta myös köyhille, on osoittautunut virheelliseksi. Hänestä on hyvä suunta, että tämä nyt ymmärretään.

Finanssikriisi herätti myös huomaamaan, miten vähän pienituloisista oltiin huolissaan. Samoin, kuinka sukupuolivaikutukset taloudessa sivuutetaan, kuinka talouden mittaristoissa ei ole tilaa ilmastonmuutoksen huomioimiselle – ja mikrotason havaintona, kuinka ihonväri tai kieli vaikuttavat mahdollisuuksiin työllistyä.

Marttinen kiinnostui sukupuolitietoisesta budjetoinnista ja feministisestä talouspolitiikasta, jonka ylpeä puolustapuhuja hän nyt on. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentäminen ja kaikkinaisen tasa-arvon edistäminen ei onnistu vain tavoitteiden kirjaamisella: tarvitaan myös resursseja, budjetointia.

Taloustieteilijöiden ammattiylpeyteen tulee Marttisen mielestä kuulua kriittisyys ja totuttujen ajattelumallien kyseenalaistaminen. Tämä on erityisen tärkeätä siksikin, että ekonomisteilla on valtaa.

– Ei muissakaan tieteissä yhdestä teoriasta tehdä uskonnon kaltaista. Taloustieteet ovat yhteiskuntatieteitä.