Suomen kaltaisten pienten kansojen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamiseen ei riitä pelkkä oma tahto. Jos tapahtumia katsoo aikalaisten silmin, itsenäistymisen historia alkaa näyttää aivan toisenlaiselta.

Suomen julistautuminen itsenäiseksi ja itsenäisyyden pysyvä toteutuminen tulivat mahdolliseksi, kun maamme välittömässä geopoliittisessa ympäristössä romahti kaksi keisarikuntaa: ensin Venäjän tsaarin imperiumi keväällä 1917 ja sitten Saksan keisarikunta syksyllä 1918. Kun kaksi näin isoa laivaa uppoaa, syntyy siitä melkoiset pyörteet. Ne keikuttivat Suomi-paattia pahemman kerran keväästä 1917 kesään 1919, jolloin Suomesta tuli sellainen ulkovaltojen tunnustama suvereeni tasavalta, jollainen meillä nykyään on.

Itsenäisyyttä on juhlittu kuluvana vuonna oikein reippaasti. Kun sata on lasissa, juhlaan on tietysti aihetta. Tasavuosijuhlat ovat kuitenkin ongelmallisia, sillä niihin sisältyy pakostakin aimo annos historialle vierasta jälkiviisautta: ajatellaan helposti, että sen, mitä tapahtui, pitikin tapahtua, ja juuri näin eikä mitenkään muuten. Mahdollisimman kaukaa menneisyydestä, ”kumpujen yöstä”, valikoidaan vain sellaisia tapahtumia, jotka näyttävät ennakoivan tulevaa itsenäistymistä.

Tällä tarkastelutavalla on oikein sopiva nimikin: joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukko.

Mitä sieltä tirkistysaukosta sitten oikein näkyi? Jokin tärkeä ennusmerkki saattaa tässä ehkä unohtua, mutta Väinämöisestä piti aloittaa tai vähintään hurjasta talonpoika Lallista. Nuijasotaa, 30-vuotisen sodan hakkapeliittoja, Anjalan liittoa, Sprengtportenia ja Porvoon ”valtiopäiviä” ei tietenkään saanut unohtaa. Helmikuun manifestista 1899 alkanut taistelu Suomen autonomisten oikeuksien puolesta saatiin silmänkääntötempulla muutettua määrätietoiseksi itsenäisyystaisteluksi.

Ajatellaan helposti, että sen, mitä tapahtui, pitikin tapahtua. Menneisyydestä valikoidaan vain sellaisia tapahtumia, jotka näyttävät ennakoivan tulevaa itsenäistymistä.

Tuntuuko tutulta? Suunnilleen tällainen itsenäisyyshistoria Suomelle sepitettiin vuoden 1918 jälkeen niin sanotussa vapaussotakirjallisuudessa. Vapaussota oli niin suuri asia, että siitä kertovien historiateostenkin piti olla suuria: Mannerheimin luottomiehen, kenraali Hannes Ignatiuksen johdolla laaditussa Suomen vapaussota vuonna 1918 -nimisessä teoksessa oli kuusi osaa (ilmestyivät vuosina 1920–1926) ja toisessa, jääkäriaktivisti Kai Donnerin kokoamassa Suomen vapaussodassa eli niin sanotussa osanottajakirjassa kahdeksan osaa (ilmestyivät 1921–1928). Yhteensä 6 486 sivua vapaussotaa suomeksi ja samma på svenska.

Oli todistettava, että nimenomaan valkoisten voitto vapaussodassa turvasi lopullisesti Suomen itsenäisyyden. Punaisten voitto olisi tarkoittanut sitä, että Suomesta olisi ennen pitkää ja väistämättä tullut osa Neuvosto-Venäjää – siinäkin tapauksessa, että punaisetkin olisivat halunneet säilyttää Suomen itsenäisyyden. Kumpikaan oletus, sen enempää vapaussota itsenäisyyden lopullisena turvaajana kuin Neuvosto-Suomen kohtalo punaisten voiton väistämättömänä seurauksena, ei kestä kriittistä tarkastelua. Kumpikin jää todistamattomaksi historian hypoteesiksi.

Joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukosta tiiraillussa historiakuvassa jäi täysin katveeseen se tosiasia, että Suomen täydellistä eroa Venäjästä eivät ennen bolševikkien vallankaappausta kannattaneet juuri muut suomalaiset kuin aktivistit ja muutamat johtavat sosiaalidemokraatit, kuten Oskari Tokoi ja Kullervo Manner. Edellinen senaatin puheenjohtajana (pääministerinä) ja jälkimmäinen eduskunnan puhemiehenä asettivat eduskuntapuheissaan maaliskuun vallankumouksen jälkeen ensimmäisinä merkittävinä poliitikkoina tavoitteeksi Suomen täyden valtiollisen itsenäisyyden.

Porvarillisista puolueista vain aktivistit olivat yksiselitteisesti itsenäisyyden kannalla. He olivat jo maailmansodan syttymisestä elokuusta 1914 lähtien elätelleet toiveita siitä, että Venäjän päävihollinen Saksa tekisi maihinnousun Suomeen ja vapauttaisi maan Venäjän vallasta. Tätä tavoitetta palveli myös aktivistien myöhäissyksyllä 1914 perustama jääkäriliike. Seuraavien kolmen vuoden aikana noin kaksi tuhatta nuorta suomalaista miestä sai sotilaskoulutusta Saksassa.

Suomen täydellistä eroa Venäjästä eivät ennen bolševikkien vallankaappausta kannattaneet juuri muut suomalaiset kuin aktivistit ja muutamat johtavat sosiaalidemokraatit.

Saksalaisten maihinnousua ei vain kuulunut, mutta sitten maaliskuussa 1917 Venäjän tsaarin valtaistuin keikahti, ja suomalaisetkin valtasi ihana vapauden huuma. Niin sanottujen sortokausien aikana tehdyt autonomian leikkaukset peruutettiin nopeasti. Se tuntui riittävän monille: esimerkiksi sellainenkin avarakatseinen ja edistysmielinen porvari kuin K. J. Ståhlberg oli vielä alkusyksystä 1917 sitä mieltä, että täydellisen suvereniteetin tavoittelu olisi liiallista radikalismia ja Suomen tulisi pysyä unionissa Venäjän kanssa. Jääkäreitä Ståhlberg piti maanpettureina, mitä he Venäjän lain mukaan tietysti olivatkin.

Itsenäisyyden kannatus ei ollut korkealla myöskään liikemiespiireissä, joilla oli paljon sijoituksia ja bisneksiä Venäjällä. Toinen ryhmä, joka suhtautui nuivasti Venäjästä irtautumiseen, olivat ne sadat suomalaissyntyiset virkamiehet ja upseerit, jotka olivat edenneet Venäjän byrokratian ja armeijan uraputkessa. Yksi heistä, ja sittemmin kaikkein tunnetuimmaksi tullut, oli 30 vuotta tsaaria uskollisesti palvellut kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheim.

Marraskuun 7. päivänä 1917 V. I. Leninin johtamat bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä. Siellä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan elettiin vielä lokakuuta, mistä tapahtuma sai nimityksen lokakuun vallankumous. Se kaatoi Suomen puolueiden itsenäisyyspoliittiset asetelmat nurin niskoin: porvaristo kääntyi miltei yhdessä yössä maansa itsenäisyyden toteuttamisen kannalle ja alkoi pyrkiä irti Venäjästä niin nopeasti kuin mahdollista.

Suomen porvaristo toivoi saavansa politiikalleen tukea Ruotsilta ja Saksalta. Sen sijaan työväenliike luotti bolševikkeihin, jotka olivat jo ennestään olleet Venäjällä ainoa puolue, joka oli varauksitta kannattanut Suomen suvereniteettia.

Marraskuun lopulla, samaan aikaan kun Saksa kannusti Svinhufvudin porvarillista hallitusta esittämään itsenäisyysjulistuksen, painostivat Leninin hallituksen edustajat Helsingissä Suomen työväenliikettä vallankumoukseen. Porvariston ja työväenliikkeen välit kiristyivät ja johtivat väkivaltaisiin yhteenottoihin marraskuun 1917 yleislakon aikana. Vastakkainasettelu osoittautui pian kohtalokkaaksi.

Joulukuun 4. päivänä 1917 Svinhufvudin hallitus, joka alkoi myöhemmin kutsua itseään ”itsenäisyyssenaatiksi”, antoi Suomen tasavallan itsenäisyysjulistuksen. Helsingissä olleiden ulkovaltojen edustajien toivomuksesta senaatti toi julistuksen 6.12. eduskunnan vahvistettavaksi. Äänestyksessä oli vastakkain kaksi itsenäisyysjulistusta, porvareiden ja sosialistien. Edellinen voitti äänin 100–88.

Venäjän tulevaisuuden alkaessa näyttää kovin bolševistiselta monet maan palveluksessa olleet suomalaiset erosivat viroistaan. Näin teki myös Gustaf Mannerheim, joka palasi joulunpyhien aikoihin Suomeen. Hän käväisi kuitenkin tammikuun alkupäivinä 1918 Pietarissa kyselemässä entisiltä upseeritovereiltaan, olisiko hänelle kenties hommia Venäjän vastavallankumouksen palveluksessa.

Kun Svinhufvud tarvitsi ammattimiestä ”lujan järjestysvallan” palauttajaksi, oli Mannerheim käytettävissä. Tammikuun puolivälissä 1918 hän siirtyi Pohjanmaalle muodostamaan suojeluskunnista armeijaa, jonka ensimmäisenä tehtävänä oli venäläisten (lue: bolševikkeja mahdollisesti kannattaneiden sotilaiden) aseista riisuminen. Pohjanmaalle lähtiessään Mannerheim ei tietenkään voinut aavistaa, että hän joutuisi kohta taistelemaan talonpoikaisarmeijallaan suomalaisia työläisiä ja torppareita vastaan.

Svinhufvudin hallitus oli kuvitellut, että ainakin Saksa tunnustaisi muitta mutkitta Suomen itsenäisyyden. Siihen väliin tulivat kuitenkin Saksan ja Venäjän välillä joulukuun lopulla 1918 alkaneet aseleponeuvottelut: Saksan kiinnostus Suomen itsenäisyyden tukemiseen lopahti, ja se ilmoitti tunnustamisen ehdoksi sen, että Suomen oli saatava ensin suostumus Venäjältä. Svinhufvud nöyrtyi ja lähti hakemaan sitä Leniniltä Pietarista. Vuoden 1917 viimeisen päivän iltana hän sen myös sai.

Bolševikkien tunnustus oli taktinen: he uskoivat, että Suomen työväenluokka ottaisi pian vallan. Asiaan vaikutti varmasti myös se, että Svinhufvudin hallituksesta tuli pyyntönsä myötä maailman ensimmäinen ulkomaan hallitus, joka de facto tunnusti bolševikkihallituksen Venäjän lailliseksi hallitukseksi. Sillä luukulla ei totisesti ollut vielä jonoa.

Suomen vasalliaseman kruunasi sananmukaisesti saksalaisen prinssin Friedrich Karlin valinta Suomen kuninkaaksi.

Suomen itsenäisyyden pysyvyyteen ei uskonut vuoden 1918 alussa yksikään ulkovalta. Ruotsi ja hieman yllättäen Ranska tunnustivat Suomen 4. tammikuuta. Saksa venkoili ja myöhästyi todellisuudessa kahdella päivällä. Se koetti kömpelösti välttää arvovaltatappion tuomalla 6. tammikuuta Suomen lähettiläälle keisari Wilhelmin allekirjoittaman tunnustamisasiakirjan, jonka päiväyksessä kuutonen oli tökerösti korjattu neloseksi.

Valkoinen Suomi joutui sisällissodan puhjettua turvautumaan Saksan sotilaalliseen apuun. Huhtikuussa Hangossa maihin noussut noin 13 000 miehen vahvuinen Itämeren divisioona auttoi valkoiset voittoon. Kun taistelut olivat toukokuun alussa ohi, saksalaiset eivät lähteneetkään, vaan jäivät Svinhufvudin hallituksen pyynnöstä Suomeen vielä yli puoleksi vuodeksi.

Suomen suvereniteetin kannalta kohtalokasta oli se, että sotilaallisen avun hintana valkoinen hallitus oli joutunut maaliskuun alussa 1918 solmimaan Saksan kanssa kolme sopimusta, jotka asettivat Suomen Saksan täydelliseen määräysvaltaan niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Eikä siinä vielä kaikki: Suomen vasalliaseman kruunasi sananmukaisesti saksalaisen prinssin Friedrich Karlin valinta Suomen kuninkaaksi.

Marraskuussa 1918 Saksa joutui tunnustamaan tappionsa maailmansodassa. Saman tien sortui koko keisarikunta. Tämä pelasti Suomen Saksan ”avulta”: Itämeren divisioona kotiutettiin ja Friedrich Karl ilmoitti luopuvansa Suomen kruunusta.

Ympärysvaltojen voitto pakotti Suomen luopumaan saksalaissuuntauksesta. Poliittinen suunnanmuutos nosti vuoden 1919 eduskuntavaaleissa valtaan tasavaltalaisen enemmistön, joka ajoi ensi töikseen eduskunnassa läpi haluamansa hallitusmuodon. Se oli voimassa vuoteen 2000 lähes sellaisenaan, ja samassa hengessä on kirjoitettu myös tuolloin voimaan tullut uusi perustuslaki. Vuodesta 1919 lähtien Suomi on ollut yksi Euroopan vakaimpia demokratioita – ainakin siinä mielessä, että täällä ei ole tapahtunut syvällisiä poliittisen järjestelmän muutoksia.

Mannerheim joutui kesällä 1919 jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä sivuun Suomen politiikan korkeimmalta huipulta. Hän hävisi Ståhlbergille eduskunnan suorittaman ensimmäisen tasavallan presidentin vaalin selvin numeroin. Ei hän kuitenkaan vielä kirvestä kaivoon heittänyt vaan elätteli yhä toiveita siitä, että bolševikkihallitus kukistuisi ja Romanovien hallitsijasuku voisi palata Venäjällä valtaan.

Voi hyvin perustein kysyä (eli spekuloida), mitä Mannerheim olisi itse siinä tilanteessa tehnyt. Olisiko hän palannut Venäjälle johonkin korkeaan sotilasvirkaan? Suomen tasavallallahan ei kesästä 1919 lähtien näyttänyt olevan tarjolla hänen arvoisiaan tehtäviä. Valitettavasti historiatiede on tällaisten kysymysten edessä hampaaton eikä kykene niihin vastaamaan.

Tässä kirjoituksessa lukijaa on kehotettu unohtamaan joulukuun 6. päivän tirkistysaukko ja katsomaan aikalaisten silmin kohti tulevaa, jolloin Suomen itsenäistymisen historia näyttää aivan toisenlaiselta. Vuoden 1917 lopulla marraskuun yleislakon aikoihin voitiin kuvitella Suomelle vähintään kuusi tulevaisuusvaihtoehtoa: Venäjän keisarikuntaan kuuluva autonominen suuriruhtinaskunta, autonominen osa ”porvarillista” Venäjää, osa bolševikkien hallitsemaa Neuvosto-Venäjää, itsenäinen sosialistinen työväentasavalta, Saksan tuella itsenäistynyt tasavalta tai kuningaskunta tai sitten itsenäinen tasavalta, jonka päämiehenä on tasavallan presidentti.

Jos joku olisi rohjennut veikata viimeistä vaihtoehtoa, häntä ei olisi pidetty täysjärkisenä. Me olemme tietysti jo pitkään tienneet, miten tuo ihme toteutui. Sillä oli kolme välttämätöntä ehtoa: Saksan piti hävitä maailmansota, bolševikkien piti säilyttää valtansa Venäjällä ja valkoisten piti voittaa Suomen sisällissota. Jos yksikin näistä kolmesta olisi mennyt toisin, olisi Suomenkin tulevaisuus ollut toinen.